torstai 20. huhtikuuta 2017

Onko harrastusmetsästys kannatettavaa vai tuomittavaa?

Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Elonkehä 1/2017 -lehdessä. (Tämäkin teksti vain sivuaa ihmisluontokysymyksiä.)

Harrastusmetsästyksen moraalista

Osmo Tammisalo

Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerman kirja Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014) käsittelee pahuuteen liittyviä aiheita terävästi ja monin paikoin hauskasti. Olen samaa mieltä kutakuinkin kaikista kirjassa esiin nostetuista seikoista, esimerkiksi hypnoosista, valemuistoista, puoskarihoidoista ja rikollisten kohtelusta.

Viidennentoista esseen kohdalla päädyin toiselle kannalle. Kirjoitus koski metsästämistä, otsikolla ”Onko saalistaminen luonnotonta”. Olin yllättynyt, että Lauerma aiheesta kirjoittaa ja samalla olin erittäin kiinnostunut, mitä hän sanoo. Olen aiemmin pohtinut, missä mielessä metsästysharrastus on oikein tai väärin. Onko kyse moraalisesti arveluttavasta, moraalisesti kannatettavasta vai moraalisesti yhdentekevästä harrastuksesta? Missä mielessä metsänomistaja omistaa palstaltaan muutakin kuin vain puunsa? Millaisen signaalin metsästyksen nykyinen asema antaa lapsille?

Vastassa on monenlaisia näkökohtia. Metsästäjät esimerkiksi harjoittavat haittaeläinten ja vieraslajien vapaaehtoista hävittämistä. Talkootyö tosin ei useimmiten liene pyyteetöntä. Yhteiskunta saa myös lähes ilmaisen keinon saada sellaisia ihmisiä liikkeelle, jotka muutoin eivät liikuntaa harrastaisi. Toisaalta metsästys herättää monissa pahaa mieltä ja paheksuntaa. Kärjistäen vastakkain ovat 1) kaupunkilaisen luonnonystävän halu kontrolloida syrjäseudun juntin aseintoilua ja 2) syrjäseudun asukkaan kauhistelema ajatus viherpiipertäjän halusta rajoittaa harrastamisen vapautta.

Metsästys tarkoittaa myös lapsia opettelemassa toisaalta tappamista, toisaalta turvallista aseenkäyttöä. Metsästys on myös haavoittuneita eläimiä, joskus ihmisiäkin, ja joskus harvoin joku – yleensä metsästäjä – kuolee asetapaturmassa. Toisinaan ammutaan erehdyksessä uhanalaisia lajeja. Joidenkin arvioiden mukaan metsästyksen suosimisessa mukana on jopa maanpuolustuksellinen näkökulma. Se olisi siis eräänlaista luvallista asekätkentää.

Lauerma argumentoi metsästyksen puolesta asettamalla vastakkain kotieläintuotannon ja metsästyksen. Lisäksi hän asettaa vastakkain kalojen tappamisen ja metsästyksen. Jos kerran naudanliha ja vapaa-ajan kalastus ovat niin suosittuja, miksi metsästystä paheksutaan? Näin Lauerma:

On syytä kysyä, onko eläinten kasvattaminen ja varsinkaan niiden tehotuotanto ihmis- ja eläinravinnoksi, nahoiksi ja turkiksiksi hyväksyttävämpää kuin villinä kasvaneen riistan lopettaminen nopealla ja luonnonoloissa harvinaisen tuskattomalla tavalla. Riistaeläimet enempää kuin kalatkaan eivät kuole kipulääkittyinä sairaalahoidossa. Entä onko erittäin hyvän ravinnon, esimerkiksi lintujen ja hirvieläinten lihan mätäneminen luonnossa suotavampaa kuin sen päätyminen kulinaariseksi herkuksi ja ravinnoksi? Ja pitäisikö hirvikolareiden ja ihmishenkien menetysten sallia lisääntyä hirvikannan kasvun myötä ja antaa näin hirvienkin kuolla hitaasti?

Lauerma ei vastaa esittämiinsä, ”oletko lakannut lyömästä mummoasi?” -tyylisiin kysymyksiinsä, mutta hänen kantansa käy ilmi. Minulla ei aiemmin ollut vahvaa näkemystä, mutta Lauerman kiihkeys – joka puuttuu hänen muista kirjoituksistaan – ja poleeminen asian vierestä argumentointi – josta hän perustellusti syyttää toisaalla kirjassa Timo Soinia – saivat minut aktiivisemmin pohtimaan vaihtoehtoja nykytilanteelle.

Miksi ihmiset Lauerman mukaan siis suhtautuvat eri tavoin metsästykseen ja kalastukseen? Hän selittää kalan tappamisen ja nisäkkään tappamisen välistä asennoitumiseroa seuraavasti: ”Keskeinen ero lienee se, että metsästyksessä käytettävät tuli- ja jousiaseet soveltuvat myös ihmisten tehokkaaseen tappamiseen pitemmältä välimatkalta kuin kalapuukko.” Perään Lauerma yrittää kumota argumenttia väittämällä, että metsästysaseilla tehdyt väkivallanteot ovat harvinaisia. Hän myös vertailee metsästysasein tehtyä väkivaltaa muihin vaaratekijöihin:

Onko ihmiselle luonnollista ja turvallista hankkia ravintonsa ostoskeskuksen pitsa- ja kebabbaarista tai nakkikioskilta, jossa teräaseita taskuissaan piilottelevat monipäihdeongelmaiset harhoissaan kekkuloivat likaisine huumeruiskuineen? Ottaen huomioon oikeuslääkäreiden avauspöydille nakkikioskien jonoista joutuneiden suomalaisten määrän on syytä havaita, että jopa sen pahamaineiseksi ymmärretyn tuliaseenkin kanssa tapahtuva metsällä kulkeminen on turvallisempaa.

Lauerman soinimainen maalailu pitänee paikkansa. Kaupungin yöelämässä on luultavasti vaarallisempaa kuin pyssyn kanssa korvessa, ainakin absoluuttisesti mitattuna. Mutta vaikka metsästysaseilla tehtäisiin vähän surmatöitä, monia saattaa huolestuttaa, että tehokkaita aseita löytyy monelta sadalta tuhannelta yksityishenkilöltä. Vastaavasti se, että Suomessa poliisilla on riittävästi resursseja voimakeinoihin, tuo monelle turvallisuudentunnetta, vaikka keinoja ei tarvitsisi koskaan käyttää.

Ihmisten asehuoli ei silti luultavasti ole merkittävä tekijä. Tärkeämpi syy, miksi ihmiset asennoituvat eri tavoin metsästykseen ja kalastukseen, lienee se, millaisena saaliin kyky kokea kärsimystä nähdään. Lauerma sivuuttaa tämän näkökohdan. Kumman siis tapat mieluummin: nilviäisen vai nisäkkään, mateen vai majavan? Joissakin jo tällainen ajatusleikki herättää moraalista närkästystä. Kyse voi siis olla siitä, millaisia moraalitunteita tappaminen itsessä herättäisi. Ja moraalitunteiden yksi ominaisuus on se, että jos jokin toiminta tuntuu itsestä moraalittomalta, toimintaa ei mielellään suoda muille. Väestön moraalitunteet ovat näin yksi vaakakupissa painava seikka. Metsästystä ei toisin sanoen ole mielekästä puolustaa sillä, että sen vastustaminen perustuu myötätunnon tunteisiin. Tunteet ovat väistämättä mukana ja ne tulee huomioida kaikessa inhimillisessä päätöksenteossa.

Suhtautuivatpa ihmiset eri tavoin metsästykseen ja kalastukseen mistä syystä hyvänsä, kebabbaarin/hirvipeijaisten luonnollisuus/luonnottomuus ei ole pätevä argumentti. Luonnollisuudella kun voitaisiin puolustaa lähes mitä tahansa, esimerkiksi rokotusten kieltämistä. Ei myöskään ole soveliasta puolustaa metsästystä valitsemalla luonnollisuusperusteluista itselle sopivimmat, esimerkiksi seuraavasti: 1) saalistaminen on luonnollista eli sitä tulee saada harjoittaa, ja 2) eläinten luonnollinen kuolema voi olla kivulias eli niitä pitää voida tappaa ampumalla. Luonnollisuus voidaan kenties nähdä itseisarvona, mutta siihen vetoaminen ei ole pätevä argumentti.

Millä muilla tavoilla Lauerma puolustaa metsästystä? Hänen mukaansa se muun muassa ”todennäköisemmin sosiaalistaa lasta tai nuorta ja kasvattaa hänen vastuuntuntoaan kuin vääristää hänen suhdettaan väkivaltaan”. Tämäkin saattaa pitää paikkansa. Samaa voidaan kuitenkin sanoa monesta moraalisesti epäilyttävästä seikasta, esimerkiksi joistakin uskomusjärjestelmistä. Lauerma argumentoi myös, että ”riippuvuutemme luonnosta ja syntymän ja kuoleman realiteetit hahmottuvat luonnossa tapahtuvan saalistamisen kautta paljon paremmin kuin television luonto-ohjelmista, ja kaupan päälle tulee vielä liikunta.” Vertailu tv-ohjelmien ja metsästyksen välillä ei liity asiaan, eikä se todista sen puolesta, että realiteettien hahmottuminen tai sosiaalistaminen edellyttäisivät metsästysharrastusta.

Lauerma mainitsee myös, että ”Suomeen muuttivat ensimmäisinä metsästäjät, ja vanhoista paikannimistä ja kuntien vaakunoista suuri osa liittyy eränkäyntiin.” Hän tuo perusteluissaan esiin jopa maaseudun vähäisemmät kulttuuririentomahdollisuudet. Nämäkin seikat kenties painavat vaakakupissa, mutta ne eivät vielä tee vapaa-ajan tappamisesta moraalisesti kannatettavaa.

Lopuksi Lauerma laajentaa argumenttiaan. Hänen mukaansa ihmisen pitäisi välttää kala-, äyriäis- ja liharavintoa, nahkakenkiä, -vöitä ja -lompakoita, jotta hän voisi olla ”riippumaton tappamisesta”. Tämän ”ratkaisun vaatiminen yleiseksi ihanteeksi” on kuitenkin Lauerman mukaan ”ihmisen luontaista ekologista lokeroa ajatellen vailla perusteita”.

Perustelussa on useampi ongelma. Ensinnäkin tarkastelun kohteena on nimenomaan vapaa-ajan metsästys, ei kotieläinten pito, joka on erillinen kysymyksensä. Toiseksi lajimme on elänyt monenlaisissa ekologisissa lokeroissa. Niissäkin, joissa on laajalti tapettu nisäkkäitä, sitä ei luultavimmin ole tehty virkistys- tai riistanhoitomielessä, eikä edes kulinarismin nimissä. Niin tai näin, vetoaminen ihmislajin ekologiseen lokeroon ei ole pätevä argumentti. Laji- tai kulttuurihistoriallisilla seikoilla – olipa kyse metsästyksestä, tehokanaloista tai turkistarhauksesta – ei ole mieltä puolustaa tulevaisuutta. Ikäviä asioita tapahtuu muutoinkin liikaa vain perinteen takia.

Veikkaan, että Lauerma on kanssani yhtä mieltä seuraavista seikoista: 1) Suomesta puuttuu avoin, maltillinen ja itseään haastava keskustelukulttuuri, jossa perinteisiä toimintatapoja pyrittäisiin järkiperusteisesti arvioimaan uudelleen. Tämä koskee kutakuinkin kaikkea keskustelua. 2) Taloudellisia etuja sisältävissä ja moraalitunteita herättävissä kiistoissa mielipiteenvaihto ei voi nojata pelkästään järkiperusteisiin. Minkäänlainen määrä faktoja ei esimerkiksi voi kertoa, missä määrin meidän tulee kunnioittaa eläinten tai vaikkapa vierasmaalaisten elämää, vapauksia ja oikeuksia. 3) Keskusteluyhteys osapuolien välillä on silti säilytettävä, etenkin metsästyksen kaltaisissa vaikeissa moraalikysymyksissä.

Pääpointtini kuuluu: virkistystappamisen puolesta ei puhu mikään seikka, jota ei voitaisi riittävän kustannustehokkaasti saavuttaa myös muilla, moraalisesti perustellummilla tavoilla. Harrastajametsästäjäjärjestelmä saattaa olla toimivimpia keinoja kontrolloida haittaeläinten kantoja, mutta se ei ole ainoa keino, eikä se kerro sitä, onko metsästys harrastuksena moraalisesti oikein vai väärin.

Olen Lauerman kanssa yhtä mieltä siitä, että ihmisellä mitä ilmeisimmin on saalistamiseen liittyviä psykologisia valmiuksia. Sekään ei kuitenkaan ole pätevä argumentti tappamisharrastuksen puolesta. Vastaavasti ihmiskoirailla saattaa olla raiskausta varten kehittyneitä psykologisia valmiuksia, mutta raiskausta ei silti pidetä hyväksyttävänä toimintana. Lisäksi kuten todettua, liikuntaharrastus, myönteinen luontosuhde tai elämän ja kuoleman realiteettien ymmärtäminen eivät vaadi luontokappaleiden tappamista.

Asiaan liittyy lukuisia moraalikysymyksiä. Kuinka monta uhanalaisen lajin yksilöä saa metsästyksessä vuosittain kuolla? Kuinka monta haavoittunutta eläintä tai ihmistä saa tulla? Mikä painoarvo tulee laskea metsästyksen herättämälle paheksunnalle ja yhteiskuntarauhalle? Entä mikä arvo on sillä, että ihminen tietää pystyvänsä yhteiselämään muiden suurten petoeläinten kanssa? Tai mikä arvo on tiedolla, että jossakin on vielä täysin luonnonvaraisia eläinkantoja, joihin ihminen ei saa kajota? Tai käytännöllisemmin: kuinka kalliita tekniset ratkaisut esimerkiksi susi- tai hirvivahinkojen ehkäisemiseksi saavat olla? Tämänkaltaisia arvokysymyksiä ei voida ratkaista vain faktojen avulla.

Suomalaisen metsästysgangsterismin ajat ovat ohi, ajoittaista salametsästystä lukuun ottamatta (ks. Lehtonen 1982). Lajeja ei esimerkiksi enää metsästetä sukupuuttoon. Lauerma kuitenkin maalaa alasta liian ruusuisen kuvan. Syrjäseuduilta kantautuu edelleen uutisia vaikkapa luvattomista, joskus sadistisista suurpetosurmista. Tiedän myös pääkaupunkiseudulta tapauksen, jossa hirviporukka oli ajamassa hirviä alueelta, jonne metsästysoikeutta ei ollut – kaiken lisäksi mukana oli poliisimies. Olen myös kokenut uhkaavana tilanteen, jossa jokamiehenoikeutta käyttäessäni törmäsin kahteen nuoreen pyssymieheen ja heidän aggressiivisiin eleisiinsä. Lisäksi tunnen mökkiläisiä, jotka sorsastuskauden alun paukkeen ja haulisateen vuoksi jättävät mökkeilyt tuolloin väliin.

Lauerman tekstin tarkoitus oli toinen, mutta sen kielikuvien ja adjektiivien ajamana päädyin kannattamaan harrastusmetsästystoiminnan vähittäistä alasajoa. Tätä toki tapahtuu ilman toimenpiteitäkin, mikäli maaseudun asukastiheys edelleen harvenee ja väestö vanhenee. Tunnistan, että ne, jotka pyrkivät noudattamaan korkeimpia moraalisia ihanteita, muuttuvat monesti lakihenkisiksi ja hankaliksi ihmisiksi. Senkin uhalla saattaisin äänestää henkilöä, joka moraalisin perustein etsii vaihtoehtoja virkistysmetsästyksen vähentämiseen. Tunnistan myös, että kyse ei ole kovin merkittävästä asiasta. Mutta se on silti osa tärkeää kysymystä: millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää? Useimmat lienevät yhtä mieltä, että vastaukseen tulee sisältyä pyrkimys avoimeen keskusteluun, valistukseen, koulutukseen ja demokraattiseen päätöksentekoon. Moraalista kehitystä tapahtuu lähinnä tällaisissa olosuhteissa. Lopulta aihe sivuaa myös suuria eksistentiaalisia kysymyksiä: Mitä haluamme lajina saavuttaa?

Kirjallisuutta: Lehtonen, Leo (1982): Suomalainen metsästysgangsterismi. WSOY. Helsinki.

 - - -

PS. Vaihtoehtojen pohtimiseen ei tässä kirjoituksessa ollut tilan puolesta mahdollisuuksia, ja sen tehtävän jätän muutenkin mieluummin muille. Tässä vain yksi mahdollisuus. Valtiolla on monopoli pakko- ja voimakeinojen käyttöön. Villieläinten ampumista voitaisiin pitää tällaisena voimakeinona, johon yksityinen ihminen, ainakaan alaikäinen, ei saa ryhtyä. Vallitsevaa moraalistandardia voitaisiin siis vähitellen muuttaa siten, että metsälle lähtö ei enää olisi nykyisenkaltainen yksityisasia. Aivan kuten on mahdollista perustaa ammattiarmeija, on mahdollista luoda ammattimetsästäjäkunta säätelemään ihmiselle vahingollisten eläinten kantoja. Tämä on yksi mahdollisuus monista muuttaa nykyistä järjestelmää. Realistisempia ja käytännöllisempiäkin varmasti on. Yle uutisissa oli esimerkiksi seuraavanlaisia Heikki Helteen ajatuksia:
Nythän kun kortin saa ja riistamaksun maksaa, saa ampua kaikkea mahdollista riistaa. Mielestäni metsästyksessä tulisi edetä tasojen mukaan taitojen ja kykyjen mukaan. Kokemattomampi metsästäjä lähtisi ampumaan pienriistaa sekä lintuja ja myöhemmin sitten sorkkaeläimiä. En pitäisi pahana, jos Suomeen tulisi muualta maailmasta tuttu oppipoika-systeemi eli metsästystä opetellaan jonkun kokeneemman kaverina ainakin aluksi. Lupia voisi tämän jälkeen antaa portaittain. Useissa maissa tällaista on käytössä, mutta Suomessa tällaisesta ei ole puhuttu.

Yle uutisoi vastikään myös suurpetoihin kohdistuvasta salametsästyksestä. Metsästäjäjärjestöt ovat ilmeisen voimattomia ilmiön edessä ja luultavasti osittain siksi vähättelevät sen merkitystä. Valtava PR-tappio se metsästykselle joka tapauksessa on.

PS 2. Duodecim 22/2016 -lehdessä oli juttu ampumahaavoista Suomessa. En ota kantaa, tapahtuuko niitä paljon vai vähän tai millainen riski on hyväksyttävä. Tässä pitkähkö sitaatti:
Vuosina 1990–2003 sairaalahoitoa vaatineiden ampumavammojen ilmaantuvuus oli maassamme 3,5/100 000 henkilövuotta ja vastasi vajaata kahtasataa ampumavammaa vuodessa. Sairaalahoitoon päätyneiden vammoista vajaa puolet oli vahinkoja, neljännes väkivaltarikoksia, noin viidennes itse aiheutettuja, ja joka kymmenennen vamman syy oli epäselvä. Ampumavammojen ilmaantuvuus on suurin syys-lokakuussa, minkä on tulkittu liittyvän metsästyskauteen. Ampumavammakuolemia sattuu vastaavasti noin 250 vuodessa, ja niiden uhreista vain noin 15% ehtii hoidon piiriin. Kuolemaan johtaneista ampumavammoista on itse aiheutettuja peräti 87%, kun taas väkivaltarikoksia on noin 11%. Valtaosa itsemurhista tapahtuu pään ja kaulan alueelle ampumalla, ja väkivaltarikoksistakin yli puolet on tämän alueen vammoja. Ampuminen on tekotapana noin 20-25%:ssa itsemurhista. Tällä vuosituhannella henkilörikoksista 17-18% on tehty ampuma-aseella (noin 20 henkilörikosta vuodessa). Tekijällä on ollut lupa rikoksessa käytettyyn aseeseen noin 40%:ssa tapauksista (käsiaseilla vajaa kolmannes ja metsästysaseilla hieman yli puolet).

PS 3. Tiina Raevaara kysyy Suomen Kuvalehden 33/2015 kolumnissaan seuraavasti, otsikolla ”Aselakikeskustelua, kiitos”:
Jos metsästysrikoksia ei saada kuriin valistuksella tai aiempaa ankarammilla rangaistuksilla, on pakko miettiä myös asepolitiikkaa. Vähentämällä aseita ei ehkä saada vähennettyä henkirikoksia, vaan vähenisivätkö metsästysrikokset?

PS 4Kun jokin tutkimusala liittää itseensä nimityksen "kriittinen", se on yleensä tarkoittanut tieteellisten kriteerien laskua. Seuraava ote tuskin on kuvaavin esimerkki ”kriittisestä eläintutkimuksesta”, mutta esitettyjä ajatuksia oli joka tapauksessa vaikea ottaa vakavasti (Niin & Näin -lehti 2/2015: Nautoja ja koiria – toislajisia vai toissijaisia elä(i)miä):
Koiria ei ainoastaan pueta erilaisiin asusteisiin, vaan niitä myös sukupuolitetaan värikoodatuilla vaatteilla samalla tavalla kuin lapsia. Toisin sanoen koirien rooli perheenjäseninä on vakiintunut ja vahvistunut: niiden huoliteltu ulkomuoto symboloi hoivaa ja huolenpitoa, jota ne saavat osakseen kuin ihmisvauvat. Tämä hoiva... ei välttämättä tarkoita ainoastaan eläinten alistamista tai yli-inhimillistämistä. Se voi myös kertoa uusista kulttuurisista käytännöistä, joilla etsitään vaihtoehtoja heteronormatiiviselle perhemallille.

Koiran huolitteleminen siis ”symboloi” hoivaa. Ja hoiva saattaa tarkoittaa alistamista, yli-inhimillistämistä tai vaihtoehtoa heteroperheille. Mitä näihin voi sanoa? On hyvä, että ihmisen hoivakäyttäytymiselle etsitään selityksiä eri suunnilta. Mutta ”kriittisissäkin” spekulaatioissa olisi hyvä pitää tolkku mukana. Viimeisenä mainittu päätelmä koirahoivasta vaihtoehtona heteronormatiivisuudelle muistuttaa esimerkiksi sitä keskustalaisen ex-kansanedustajan, Maija-Liisa Lindqvistin lausuntoa, jossa hän puolusti vanhoillista avioliittonäkemystään vertaamalla homoliittoja sikojen kanssa pariutumiseen.

”Kriittisille” tutkijoille lienee paikallaan todeta kaksi asiaa: 1) kriittisyys etenkin omia teorioita ja tuloksia kohtaan on olennainen ja sisäsyntyinen osa kaikkea tiedettä ja 2) tasa-arvo, eläintenoikeuksien ajaminen tai muunkaltainen edistys eivät vaadi jargonia, humpuukiteorioita tai tieteen kriteerien löysentämistä. Lisäksi on hyvä muistaa, että tieteen tehtävä on selittää asioita, ei parantaa maailmaa.