tiistai 20. kesäkuuta 2017

Lyhyesti empatiasta (ja ihmisroduista)

Linjapuheissaan poliitikot toisinaan toivovat kanssaihmisiltä empatiaa. Kyseinen tunne on kuitenkin niin epäilyttävillä tavoilla painottunut, ettei siitä ole moraaliseksi ohjenuoraksi. Ihmiset esimerkiksi tuntevat empatiaa enemmän itsensä kaltaisia kohtaan. Empatia on myös varsin rajallista, ja usein se keskittyy yksittäistapauksiin ja lyhyen aikavälin seurauksiin. Lisäksi empatiaa on mahdollista käyttää vihan ja väkivallan lietsomiseen. Ennen kaikkea tunne on sokea tilastoille. Ihmisten empatiantunne ja sitä seuraava auttamishalu esimerkiksi heräävät voimakkaammin kärsivän pikkutytön kuvasta kuin kuvasta, jossa on sama tyttö ja hänen kärsiviä lähisukulaisiaan. Kärsivien määrän kasvu siis saattaa pienentää empatiantunnetta, vaikka asian tulisi tietysti olla toisinpäin.

Paul Bloomin kirja Against Enpathy: The Case for Rational Compassion (2016) on tarpeellinen muistutus siitä, miten huonosti evolutiivisesti kehittyneet tunnereaktiot sopivat nykypäivän ongelmiin. Bloomin mukaan erityisesti politiikassa empatia on heppoinen työkalu. ”Kaivoon pudonnut tyttö kiinnittää empatian takia kansalaisten kaiken huomion, kun he samaan aikaan ovat välinpitämättömiä ilmastonmuutosta kohtaan.”

Pääpointti Bloomilla on, että moraalisuus on mahdollista ja usein toimivampaa ilman sentimentaalista vetoamista kärsimykseen. Bloom jopa vihjaa, että empatiaan vetoavaa poliitikkoa voitaisiin kohdella samoin kuin poliitikkoa, joka vetoaa ihmisten rasistisiin taipumuksiin. Rasismi kun on vastaava sisuskalutuntemus. Se on voimakas motivoija, mutta – aivan kuten empatialla joskus – sillä voi olla katastrofaalisia seurauksia. On melkeinpä perusteltua sanoa, että itsestään ja kärsimyksestään tietoisia olentoja on rationaalista kohdella hyvin. Tai ainakin on vaikea kuvitella, minkälaisen muun olennon hyvinvoinnista meidän tulisi huolehtia.

---

Kuva Skeptic 2/2017 -lehdestä
PS. Helsingin Sanomissa 14.5.2017 on juttu albinismista. Haastateltu Leena-Maija Rossi muistuttaa, “että rotujaottelulla ei ole biologista perustaa”, johon HS jatkaa: ”Se on ihmisen keksintöä, ja sitä käytetään hierarkian ylläpitämiseksi.” Voidaan toki sanoa, että rotu on ihmisen keksintöä. Mutta se on sitä samaan tapaan kuin laji tai mikä tahansa muu biologinen käsite. Täällä on kirjoitukseni siitä, miksi ei ole virheellistä puhua biologisista ihmisroduista. Kokonaan erillinen kysymys on, käytetäänkö rotuja hierarkioiden ylläpitämiseksi. Käytettiin tai ei, se ei kerro rodun biologisuudesta.

PS 2. Mustaa valkoisella -teoksessani tarkastellaan rotujen välisiä älykkyyseroja. Joidenkin Afrikan maiden koululaitoksesta kirjassa sanotaan seuraavasti:
Etenkin Afrikassa suuri joukko tekijöitä haittaa lasten kognitiivista kehitystä ja maailmaa koskevien tietojen hankkimista. Loistaudit ovat yleisiä, vanhemmat ovat nuoria ja kouluttamattomia ja kouluopetus on heikkotasoista. Opettajien koulutus on esimerkiksi vähäistä ja koulu jää oppilailta usein kesken. Lisäksi luokat ovat suuria ja opetusmateriaali on huonoa tai olematonta. Opettajat ovat myös usein poissa, oppiminen on pitkälti ulkoa opettelua, matkat kouluun ovat pitkiä, koulumaksut saattavat olla kalliita, köyhyys pakottaa lapsia töihin ja korruptio vie voimavaroja opetukselta. Paikoin kouluihin ja opettajiin kohdistuu myös väkivaltaisia hyökkäyksiä uskonnollisten fundamentalistien taholta. Usein he myös pystyvät vaikuttamaan opetuksen sisältöön.

Oheisessa kuvassa on The Economist -lehdestä (Jan-Feb 2017) samansuuntaisia huomioita. Lehti esittää (linjalleen uskollisesti) osaratkaisuksi yksityiskouluja.


keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Uhrautuva mutta poissaoleva isä

Täällä on kirjoitukseni sukupuolten välisestä taistelusta. Ihmislajin lisäksi tekstissä tarkastellaan muun muassa joidenkin hämähäkkilajien naaraiden tapaa syödä koiras parittelun jälkeen. Yleensä koiras tekee jonkinlaisia yrityksiä paeta kannibaalipuolisoa, vaikka monesti se turhaa onkin. Tuoreessa Current biology –lehdessä on juttu kalastajahämähäkkilajista, jolla koiras oma-aloitteisesti kuolee parittelun aikana, varmistaen näin, että se tulee naaraan syömäksi.

Tutkijat suorittivat lajilla kokeen, jossa yhdessä ryhmistä naaras sai normaaliin tapaan syödä koiraan. Toisessa ryhmässä koiras poistettiin heti parittelun jälkeen, ja kolmannessa parittelun jälkeinen koirasateria korvattiin samankokoisella heinäsirkka-aterialla. Kannibaaliryhmässä jälkeläiset olivat isompia, pitkäikäisempiä ja niitä oli enemmän kuin muissa ryhmissä. Yllättäen heinäsirkkaryhmässä jälkeläiset eivät menestyneet paremmin kuin ryhmässä, jossa naaras jäi täysin ilman ateriaa. Kalastajahämähäkkikoiraan ruumiissa näyttää siis olevan joitakin jälkeläistuotantoa / jälkeläisten kehittymistä auttavia ainesosia – ainakin proteiinikoostumuksen olettaisi olevan optimaalinen.

Lajin evoluutioympäristössä naaraat ovat luultavasti olleet niin taitavia koiraan kiinniottamisessa, että näillä ei juuri ole ollut mahdollisuuksia paritteluihin toisen naaraan kanssa. Tällaisissa olosuhteissa luonnonvalinta suosii mitä tahansa piirrettä, joka auttaa koiraan ensimmäisiä jälkeläisiä – myös koiraan hengen kustannuksella. Kalastajahämähäkki-isä haluaa elää vain lastensa kautta.



PS. Wikipedia sanoo kuvassa olevasta etsaus-eufemismista seuraavasti: ”The phrase ’Want to come up and see my etchings?’ is a romantic euphemism by which a person entices someone to come back to their place with an offer to look at something artistic, but with ulterior motives.Steven Pinker kertoo lisää vastaavista kiertoilmauksista tällä videolla ja mainiossa kirjassaan The Stuff of Thought.