Honkasalo ja ”kummat” kokemukset

Olen aiemmin kirjoittanut ihmisten kokemuksista, joille he ei eivät ole keksineet järkiperäistä selitystä (ks. kummituksista Töölössä ja tämän tekstin jälkikirjoituksen huomio yliluonnollisuudesta). Alla oleva Skeptikko 4/2016 -lehdessä julkaistu kirjoitukseni koskee jälkimmäistä aihetta.

 * * *

Tieteessä tapahtuu 6/2016 -lehdessä kerrotaan Suomen Akatemian rahoittamasta ”kummien” kokemusten tutkimuksesta. Vuonna 2013 tutkimuksen julkitulon jälkeen professori Marja-Liisa Honkasalolle alkoi jutun mukaan ”sadella puheluja”. Ihmiset kertoivat selittämättömistä kokemuksistaan, joita Honkasalo alkoi pyytää soittajilta kirjeitse.

Tieteessä tapahtuu kirjoittaa: ”Viestitulva oli niin valtaisia, että se oli saatava aisoihin. - - Kirjeitä saapui yli sata, eikä vuo ole vieläkään tyrehtynyt.” Suunnilleen yksi 50 000 suomalaisesta siis on kirjoittanut Honkasalolle. Ottaen huomioon, että Honkasalo on erikseen pyytänyt yhteydenottoja, niiden määrä ei sittenkään ole kovin valtava. Porvoon kokoisesta kaupungista se tarkoittaisi noin yhtä ihmistä. Honkasalon kirjoituspyynnön olettaisi tuottaneen enemmän materiaalia myös siksi, että usein ”kummat” kokemukset ovat yhteydessä yksinäisyyden tuntemuksiin.

”Kummasta” kertoneiden määrä on erityisen pieni, jos ajatellaan ihmismielen evoluutiohistoriaa. Lisääntymismenestys ei ole edellyttänyt, että yksilön tulisi nähdä maailma mahdollisimman realistisesti. Aivot ottavat vain pienen määrän ympäristön informaatiosta sisään ja kyhäilevät siitäkin vähästä omiaan. Muisti on erityisen valikoiva ja värittynyt. Itse asiassa on perusteltua sanoa, että ajatteluun ja tunteisiin kehittynyt mutkikas elin tuottaa väistämättä erilaisia vinoumia, poikkeamia ja vääristymiä. Öisin aivot suorastaan tehtailevat aidon tuntuisia juonellisia tarinoita.

Ihmiset tuntuvat ymmärtävän, että mielellä on tällainen taipumus illuusioihin. Muutoin ”kummasta” kertovia yhteydenottoja olisi taatusti ollut enemmän.

Järkevinkin ihminen voi siis vaikkapa kuulla kuolleiden vanhempiensa askelia tai puhetta. Olisi ihmeellistä, jos mieli ei toisinaan tuottaisi ääniaistimuksia, etenkin kaivatuilta läheisiltä. Joskus ”kummat” kokemukset taas johtuvat REM-tilan kaltaisesta unihalvauksesta, jossa uni- ja valvetilan rajamailla koetaan ulkopuolisen (ihmisen tai hengen) pelottavaa läsnäoloa tai paineentunnetta ja hengitysvaikeuksia. Tällaiset kokemukset ovat universaaleja, yksilöllisin ja kulttuurisin eroin höystettynä. Joskus kyse on riivaavista demoneista, joskus suojelevista eläin- tai enkelihahmoista. Tämänkaltaista unenomaista mielikuvitusta voidaan jopa pitää eräänlaisena todellisia vaaroja varten kehittyneenä uhkasimulaattorina. 

Pointti on se, että tutkijan ei pidä tehdä epäselväksi eroa, joka ulkoisen todellisuuden ja pään sisäisten kokemusten välillä on. Juuri tämä on Honkasalon lausunnoissa ongelmallista.

Aloitetaan Honkasalon yleisistä huomioista. Hän ensinnäkin väittää, että ”mielen reunoilta tulee jotain, joka uhkaa yhteiskuntaa”. Väite on vähintäänkin outo, jos ajattelee, millaisia yhteiskuntia uhkaavat voimat todellisuudessa ovat. Toiseksi Honkasalo sanoo, että tutkijoiden tehtävä on hälventää stigmaa, joka ”kummista” kokemuksista tulee. Tämä ei kuitenkaan ole tutkijan tehtävä. Sen sijaan hänen tulee yrittää selittää, mistä ”kummat” kokemukset – ja niitä mahdollisesti seuraava stigma – johtuvat. Honkasalo vaikuttaa jopa vainoharhaiselta vihjatessaan, että psykiatrit lääkitsisivät ”kummia” kokeneet turraksi, vastoin yksilön omia toiveita: ”Ihminen joutuu diagnostiseen psyykelääkkeiden myllyyn...”

Honkasalon mukaan elämme ”postsekulaarisessa ajassa, jossa on jälleen tilaa uskonnolle”. Tämä kuulemma ”näkyy siinä, miten tärkeä merkitys uskonnolla on politiikassa”. Uskontojen roolin pieneneminen länsimaissa on kuitenkin selkeä, jopa vuosisatoja jatkunut trendi, sekä arjessa että politiikassa. On ihmeteltävä, millaisia trendejä Honkasalo tarkoittaa. Jopa muslimimaissa on nykyään ateistista liikehdintää, tosin pelon ja vainon takia sitä on lähinnä vain sosiaalisessa mediassa.

Käytännössä Honkasalon näkökulma – nojaan tässä vain lehtijuttuihin, mutta hän ei ole niitä oikaissutkaan – ruokkii manipulaatiolle ja hyväksikäytölle alttiiden ihmisten ajatteluvinoumia. On valitettavaa, jos tutkija piittaa ihmisten ajattelutavoista vähemmän kuin henkimaailmayhteyksiään mainostavat selvänäkijät ja muut rahanahneet okkultistit. Takana oleva professorin arvovalta tekee toiminnasta erityisen epäempaattista/epäeettistä.

Honkasalo jatkaa: ”Näkymättömän osoittaminen todeksi on haastavaa. Ajatellaan, että kokemus ei ole totta, koska se ei näy.” Lausunnosta ei selviä, kuka ajattelee, että ”näkymättömät kokemukset” ovat valetta. Väitän, että yleensä ihmiset uskovat ”kumman” kokijaa. Mutta empaattisina kanssaihmisinä he toivovat kokijan ymmärtävän, että kyse on tilapäisistä harha-aistimuksista tai muusta vastaavasta. Järkevä ihminen ei halua ruokkia harhaisuutta ja turhia pelkoja. Hän ei myöskään halua lisätä elämään kuuluvien pettymysten musertavuutta antamalla turhia toiveita. Moni epäilemättä myös pelkää, että hallusinaatioistaan kertova voi olla harhainen  itselleen haitaksi asti. Harva haluaa ottaa riskiä väkivaltaisuudesta.

Yleensä kyse siis tuskin on varsinaisesta ”kumman” kokemuksen kyseenalaistamisesta. Useammin kyse on empatiasta ja siitä, mistä kokemuksen voidaan olettaa kertovan. Näyttääkö kokemus perustuvan reaalimaailman tapahtumiin? Onko vaarana, että päänsisäinen kokemus muuttaa yksilön käyttäytymistä haitallisesti?

Honkasalon syyttävistä vihjailuista saa kuvan, kuin hän ei ymmärtäisi eroa kahden seikan välillä. 1) Onko yksilö kokenut asiat, jotka hän väittää eli onko kokemus totta ja 2) kertooko kokemus mielen ulkopuolisesta todellisuudesta. Voiko Honkasalo olla näkemättä tätä eroa? En usko. Mutta minulla on tunne, että vaikka hän eron näkee, hän jostakin syystä haluaa eroa häivyttää. Toivon, että tämä tuntemukseni tutkijaprofessorin pyrkimyksistä ei vastaa todellisuutta. Muutoin outoon valoon joutuvat kyseisen professorin ja jutun kirjoittaneen journalistin lisäksi Tieteessä tapahtuu -lehti ja ehkä jopa tutkimuksen rahoittaja.

Pidän pyrkimyksiä rationalismiin ja todisteisiin moraalisesti ylivertaisena lähtökohtana. Tiedän, että se ärsyttää joitakin ihmisiä. Minulla on kuitenkin sekä historiallisiin trendeihin että empiriaan ja koejärjestelyihin perustuvia todisteita näkökulmani tueksi. Lisäksi näen rationalismin syvällisellä tavalla muita näkemyksiä kauniimpana.

Vanhemmiten olen tullut myötätuntoisemmaksi kärsivää ihmiskuntaa kohtaan, mutta samalla olen tainnut tulla allergisemmaksi huuhaan tai mysteerien ihannoinnille. Niin tai näin, toivon, että poliittinen kulttuuri ja keskustelu nojaavat lähinnä kahteen asiaan: 1) looginen päättely ja 2) paras käytettävissä oleva todistusaineisto. Tällaisessa ilmapiirissä poliitikon menestys voi perustua älylliseen rehellisyyteen eikä hänen kokemuksiinsa, jotka väistämättä ovat vinoutuneita ja toisinaan myös selvästi harhaisia. Honkasalon vaatimus, että tutkijan pitää hälventää ”kummien” kokemusten stigmaa, on tässä mielessä vaarallinen. Kyseinen ajattelu luo hedelmällistä maaperää Trumpin kaltaisten epävakaiden narsistien suosiolle. Se on myös ristiriidassa tieteen päätavoitteen, objektiivisuuden kanssa.

Järkevä ihminen siis tunnistaa, että mieli tekee temppuja. Se on yksi mielen tehtävistä. Empaattinen ihminen taas tunnistaa, että harhaista mielikuvitusta ei kannata ruokkia. Tutkija puolestaan tunnistaa, että jos tutkijalla ylipäätään on jonkinlainen tieteellisen selittämisen ulkopuolinen tehtävä, se on todisteisiin perustuvan rationaalisen ajattelun lisääminen, ei sen vähentäminen. Sivutuotteena myös marginaalikokemusten herättämä häpeä ja stigma voivat vähentyä – jos sitä aina edes kannattaa pitää myönteisenä seikkana. Onko pieni stigma paha, jos yksilö ei piittaa todisteista?

PS. Jutun kirjoittanut Helen Moster kirjoittaa, että Honkasalon tutkimus herätti kriittistä uutisointia, mutta että uutisointi kuulemma loppui, ”kun rahoittaja ilmoitti hankkeen saaneen erittäin korkeat tieteelliset arviot kansainväliseltä arviointipaneelilta”. Etsin rahoittajan eli Suomen Akatemian sivuilta kansainvälistä lausuntoa Honkasalon tutkimuksesta, mutten löytänyt. Mosterkaan ei lähdettä kerro. Joku voisi kertoa, millaisesta lausunnosta on kyse, niin laitan sen tähän perään.

Niin tai näin, tieteen tulee etsiä todisteisiin nojaavia selityksiä ihmisten kokemuksille. Jossakin määrin vastaavaa voitaisiin soveltaa politiikkaan: Luotatko poliitikkoon, joka esittää todisteita vai esittelee ennakkoluulojaan? Tieteen neljä isoa E:tä – Ennuste, Eksperimentia, Empiria, Evidenssi – kannattaa pitää mielessä myös muilla elämänaloilla.

PS2. Koetin selvittää, miksi ”lepotilassakin” aivoissa tapahtuu niin paljon. Tutkijoiden kesken asiasta ei ole yksimielisyyttä ja osa vaihtoehdoistakin herättää lähinnä jatkokysymyksiä: 1) Neuronien yhteyksien ylläpito vaatii jatkuvaa toimintaa. 2) Aivoalueiden välinen yhteydenpito vaatii jatkuvaa toimintaa. 3) Aivojen pitää olla valppaina tulevia ärsykkeitä varten. (Vrt. auton saa nopeammin liikkeelle, jos se on jo käynnissä.) 4) ”Lepotilatoiminta” lujittaa muistoja, harjoiteltuja taitoja ja opeteltuja tietoja. Olipa kyse mistä seikoista tahansa, mieli on joutilas vasta kuollessa. (Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että autistilapsilla ja alzheimer-aikuisilla ”lepotilassa” aivot näyttävän toimivan poikkeavasti.)