sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Voiko rakkaus voittaa vihan? – Universaalin ystävyyden mahdollisuudet

Seuraava pohdiskeleva kirjoitukseni (ja oheinen piirrokseni) ilmestyy Skeptikko 4/2015 –lehdessä.
 
Simpanssilajeja on kaksi (jos ihmistä ei lasketa). Lajeista rauhanomaisempi on bonobo, jolla on tapana sopia riitoja seksin avulla. Minulta on muutaman kerran kysytty, voisiko sama sopia ihmiselle. Voiko vihan voittaa rakkaudella? Seuraava kysymys nousi esiin jopa eräässä turvapaikanhakijoita koskevassa keskustelussa: onko evoluutiolla jotakin sanottavaa bonobomaisen rakkauden ja aggressiivisen vihanpidon välisestä ajankohtaisesta kilpailusta.

Ensinnäkin on muistettava, että bonobot (Pan paniscus) ovat apinoita. Ne toki ovat äärimmäisen seksuaalisia ja elävät sopuisammin kuin yleisempi ja tunnetumpi simpanssilaji (Pan troglodytes), mutta bonoboidenkaan elämä ei täyty trooppisesta tantraseksistä. Niillä on valtataisteluita ja koiraiden välisiä nahisteluita, aivan kuten muillakin kädellisillä. Toiseksi on huomattava, että ihmisen seksuaalikäyttäytyminen jo muistuttaa bonoboiden aistillisuutta. Lisääntymistarkoituksen ohella harrastamme seksiä sekä ylläpitääksemme suhteita että puhtaasti viihtymismielessä.

Bonoboiden hekumallisuus tai rakkaus ylipäätään sopivat huonosti vihan vastapariksi. Rakkaudesta tullee useimmille mieleen parisuhderakkaus. Sillä on täysin omanlaisensa tehtävä parisidoksen muodostumisessa ja lisääntymisessä. Se ei siis ole vihanpidon vastakohta. Ja seksi on sitä vielä vähemmän; toisiaan vihaavatkin ihmiset kykenevät keskinäiseen seksiin. Paremmin aseteltuna kysymys voisi kuulua: miten yleinen hyväntahtoisuus saataisiin leviämään kaikkien ihmisten ja kaikkien kansojen pariin. Miten saada muukalaisen henki ja omaisuus yhtä pyhäksi kuin oman maan kansalaisen? Onko universaali ystävyys mahdollista? Miten hävittää nurkkakuntaisuus ja sotaisia patrioottisuus? Vai halutaanko niistä eroon?

On helppo nähdä, että ihmisellä on taipumus muodostaa yhteiseen tavoitteeseen pyrkiviä ryhmiä. Lajimme evoluutioympäristössä yhteistyöllä on saavutettu sellaista turvaa ja sellaisia resursseja, jotka yksin olisivat olleet mahdottomia. Esimerkiksi suuria nisäkkäitä oli käytännössä mahdotonta saalistaa yksin. Toisaalta kilpailevat liittoutumat halusivat samoja resursseja. Syntyi heimokonflikteja. Tämä läheinen heimomenneisyys tekee nykyihmisestäkin taipuvaisen nurkkakuntaisuuteen. Meille kehittyi taipumus etsiä ja löytää yhdistäviä ja erottavia tekijöitä tuntemattomista henkilöistä. Jonkin SM-liigajoukkueen kannattamista voitaneen pitää myötäsyntyisen nurkkakuntaisuuden ”modernina” ilmenemismuotona.

Alituisista konflikteistaan huolimatta ihminen toki on sopuisimpia lajeja maailmassa. Rakastamme rauhaa ja saamme mielihyvää lajitovereiden hyväntahtoisen toimeliaisuuden katselemisesta. Väkivallan määrä on myös näihin päiviin asti vähentynyt, käytännössä kaikilla mittareilla. Länsimainen ihminen näkee lämminhenkistä yhteistyötä ja jonkinasteista uhrautuvuutta päivittäin. Väkivallattomuudesta on tullut hänelle lähes itsestään selvää. Paradoksaalisesti ydinaseet ovat malliesimerkki ihmisen kyvyistä ystävälliseen yhteistyöhön; niiden rakentaminen vaatii äärimmäisen monimutkaista ihmisjoukkojen verkostoa, jossa poliitikot, tutkijat, tehdastyöläiset ja monet muut ovat yksituumaisesti omistautuneet yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Lajin rauhanomaisuudesta kertoo myös se, että ryhmätason aggressiivisuus yleensä edellyttää sellaista nuorukaisten voimaperäistä muokkaamista, joka tähtää refleksinomaiseen tottelemiseen ja/tai siihen, että yksilön persoonallisuus sulautuu laajempiin institutionaalisiin rakenteisiin.

Mahdollisia keinoja edelleen vähentää vihanpitoa/nurkkakuntaisuutta ja lisätä uhrautuvaa avuliaisuutta on monenlaisia. Konstien tiellä on kuitenkin institutionaalisia, taloudellisia, psykologisia, ilmastollisia, poliittisia tai muunlaisia esteitä. Kautta esihistorian kaksi tärkeintä syytä sodalle ovat esimerkiksi olleet kilpailu eloonjäämis- ja lisääntymisresursseista. Nämä resurssit tulevat aina olemaan rajallisia. [1] Sodan nykyaikaisemmat syyt ovat käytännössä niille alisteisia: 1) status, valta ja arvostus, 2) kosto, 3) tuleva uhka, jonka toinen ryhmä kenties tulee aiheuttamaan sekä 4) erot maailmankatsomuksissa ja yliluonnollista koskevissa uskomuksissa.

Tämänkaltaiset syyt mahdollistavat sen, että oikeamielisyyden tunne voi olla päällimmäisenä julmimpiakin hirmutekoja suoritettaessa. Myös motiivit ryhtyä sotilaiksi ovat usein hyväntahtoisia; harva haluaa olla tai kestää olla tappaja. Siksi moni ei edes ymmärrä pyrkimyksiä lisätä hyväntahtoisuutta; hehän ovat jo oikealla asialla. Käytännön tasolla ongelma on se, että yhteinen vihollinen on voimakkaimpia ihmisiä yhdistäviä tekijöitä. Uhrautuvin avuliaisuus näyttää aina vaatineen vihanpitoa kilpailevaan ryhmittymään. Toisaalta vaikka avuliaisuus ja nurkkakuntaisuus viihtyvät yhdessä, se ei tarkoita, että tilannetta ei kannattaisi yrittää muuttaa.

Seuraavassa on joitakin konsteja, joiden avulla maailmaa voitaisiin kenties muuttaa rauhanomaisemmaksi ja avuliaisuuden piiriä laajemmaksi:

1 Rajoja uusiksi
Maailmansotien ja siirtomaasotien jälkeen vedettiin paljon rajoja, jotka eivät noudattaneet etnisiä, uskonnollisia tai kielellisiä rajoja. Tuloksena oli joukko konfliktiherkkiä alueita, joita vain despoottimaiset johtajat ovat kyenneet hallitsemaan. Rajoja luultavasti kannattaisi vetää uusiksi, ja kansainvälisten joukkojen pitäisi valvoa niitä.

2 Avointa ja vapaata kaupankäyntiä
Kaupankäynnillä on taipumus tuoda rauhaa, sillä kauppakumppaneilla on intressejä toivoa toisillensa hyvinvointia. Pakotteiden lamaannuttaman kaupankäynnin vuoksi Venäjä on esimerkiksi voinut olla avoimen vahingoniloinen Eurooppaan suuntautuneen pakolaisvirran tuomista kustannuksista.

3 Lisää tasa-arvoa
Taloudellinen tasa-arvo tuo luottamusta, josta versoo sekä taloudellisia että sosiaalisia etuja. Epätasa-arvo ja taloudellinen sorto taas lamaannuttaa toimeliaisuutta ja synnyttää purkautumaan pyrkiviä jännitteitä.

4 Uskonnot heikommiksi
Uskontojen tulee maallistua. Ihmisten tulee valistua siitä, miten mielettömiä pyhät kirjoitukset ja niihin nojaaminen ovat. On osoitettava, että uskonnollisia dogmeja on helppo valjastaa pahoihin tarkoitusperiin ja että järkistandardien avulla voidaan päästä yleismaailmalliseen ihmisen kunnioitukseen.

Ryhmän yhtenäisyys ei toki aina tarvitse sodanuhkaa. Solidaarisuus on vallitseva strategia erityisesti silloin, kun luonnonympäristö on vihamielinen. Grönlannin ja Alaskan eskimoiden välinen ero on kuvaava: Grönlannin eskimoiden ainoa vihollinen oli ilmasto. Tämän seurauksena nämä ihmiset olivat äärimmäisen yhteistyökykyisiä ja pitivät vieraanvaraisuutta ehdottomana velvollisuutenaan. Alaskassa sen sijaan eskimopopulaatio oli tiheämpi, luonnonolot eivät olleet yhtä ankaria, ja pohjoisessa asuvat intiaaniheimot hyökkäilivät heitä vastaan. Toisin kuin Grönlannissa, Alaskan eskimot olivat usein sodassa – ei vain intiaanien vaan myös muiden eskimoheimojen kanssa. Yleismaailmallisen ystävyyden tuojaksi elin- ja ympäristöolojen heikentymisestä ei kuitenkaan ole. Luonnonkatastrofien vaikutukset eivät jatkossakaan kohtele kansoja tasapuolisesti.

Yleismaailmallinen avuliaisuus luultavimmin lisääntyisi, jos ihmiset lakkaisivat näkemästä itsensä jonkin tietyn uhrautumista vaativan heimon jäsenenä. Ihmisillä on kuitenkin taipumus sortua tällaiseen mittakaavavirheeseen. Useimmille oma miljoonapäinen isänmaa on se sama pieni kivikautinen sukulaisyhteisö, jota oli puolustettava muita vastaan. [2] Tähän liittyvä merkittävä seikka on se, että valtioilla/valtaapitävillä on intressejä ylläpitää vanhakantaista isänmaallisuutta ja uhrimieltä sekä niihin tähtäävää propagandakoneistoa. (Valtio tietysti pyrkii myös hallitsemaan itseään koskevaa informaatiota ja todistusaineistoa.) Lisäksi monelle taholle – esimerkiksi jotkin teollisuudenhaarat, kirkkokunnat ja puolueet – on etua siitä, että vihollisuuksia ylläpitävät taipumukset jatkuvasti kytevät pinnan alla. On siis tahoja, joilla on intressejä lietsoa vihaa, kohdistuipa se ryssiin, jenkkeihin, vinosilmiin tai rättipäihin. Kyse on vihan valjastamisesta poliittisiin tai taloudellisiin tarkoitusperiin. Poliittisilla markkinoilla näyttää aina olevan lokeronsa hyville suostuttelijoille, jotka eivät pyri opastamaan vaan vain vahvistamaan olemassa olevia ennakkoluuloja.

Ihmislajin evolutiivinen painolasti, eloonjäämisresurssien väistämätön rajallisuus, konflikteja hyväksikäyttävät ja niistä hyötyvät tahot, mahdolliset ilmastokatastrofit ja todisteet esiteollisten ryhmittymien kahakoista eivät anna positiivista kuvaa mahdollisuuksista lisätä yleismaailmallista avuliaisuutta. Evoluutio ei kykene kehittämään aitoa uhrautuvuutta ja universaalia altruismia. Sen sijaan sisäryhmälojaaliutta näyttää olevan helppo tuottaa. Etenkin kriisiaikoina kansakuntaa kohtaan tunnettu lojaalius on vaikea muuttaa maailmanyhteisöä kohtaan tunnetuksi korkeammaksi uskollisuudeksi. Toisaalta on perusteita olettaa, että ne, jotka lajihistoriasta eniten ymmärtävät, ovat vähiten siihen sidottuja. Mutta kuinka pitkälle se riittää? Onko valistuksen tie jo kuljettu loppuun?

Alaviitteet:
[1] Jopa monia moderneja konflikteja voidaan pitää kilpailuna nimenomaan resursseista, esimerkiksi puutavarasta (Liberia, Kambodzha), öljystä (Sudan, Irak), oopiumista (Afganistan) tai kokaiinista (Kolumbia). Israelin konflikteja taas voidaan ymmärtää jokiveden hallinnan näkökulmasta. Lisäksi kuivuutta tuovasta El Niño –sääilmiöstä tiedetään, että ilmaantuessaan (50 vuoden seuranta-aikana) se on lisännyt merkittävästi uusien konfliktien syntyä.

[2] Ratkaisevaa on myös ikivanha moraalitunne siitä, minkä koetaan olevan ansaittua. Jos esimerkiksi turvapaikanhakijat näyttäytyvät laiskoina sosiaalipummeina, he eivät kansalaisten mielestä samalla tavalla ansaitse apua.