keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Konflikteja on kohdussakin


Puut tuhlaavat valtavan määrän resursseja paksujen ja korkeiden runkojen kasvattamiseen. Puuyksilöt selviäisivät paljon helpommalla, jos ne pystyisivät yhdessä sopimaan, että kukaan ei pyri itsekkäästi viemään muilta auringonvaloa. Sopimalla yhteisistä kasvurajoituksista puiden ei tarvitsisi kasvattaa jättimäisiä runkoja, ja kaikki voisivat vaatimattomina varpuinakin saada riittävästi valoa.

Kyse ei ole siitä kasvit eivät osaisi kommunikoida. Ne lähettelevät toisilleen kemiallisia viestejä, jotka kertovat esimerkiksi uhkaavista tuhohyönteisistä. Mutta yhteisiä resursseja koskeviin käyttösopimuksiin ne eivät silti pääse. Tämä ei ole kovin ihmeellistä, sillä ihmisetkin ovat huonoja tällaisissa sopimuksissa. Esimerkiksi cocktail-tilaisuudessa keskustelun volyymi nousee vähitellen. Kaikki haluavat varmistaa, että juuri oma ääni kuuluu. Juhlaväki ei pysty laatimaan tai edes halua laatia hiljaisen keskustelemisen sopimusta. Samasta syystä valomainokset valtaavat kaupunkien keskustat silloin, kun mainontaa ei säädellä. Mainokset kilpailevat ihmisten huomiosta ja pyrkivät jättämään kilpailijat varjoonsa. Myös valtameriä ylikalastetaan vastaavista syistä. Kansainväliset sopimukset pyrkivät rajoittamaan ”ahneita” kalastajia, mutta ”kansalliset edut” ovat pitäneet saaliskiintiöt liian suurina ja niitä vieläpä rikotaan toistuvasti.

Eturistiriitojen yleisyydestä kertoo se, että sopimukset eivät onnistu edes äidin ja sikiön välillä. Niiden intressithän ovat lähes identtisiä. Molempien etu on, että äiti pysyy vahvana ja terveenä. Kehittyvän sikiön elämähän riippuu äidin terveydestä pitkään vielä synnytyksen jälkeen. Ankarissa olosuhteissa, vaikkapa nälänhädässä, tilanne kuitenkin muuttuu. Äidin intressi pysyä terveenä tarkoittaa, että joissakin ääritilanteissa hänen kannattaa vähentää sikiölle suunnattuja ravinteita. Ja jossakin vaiheessa tämä on suurempi uhka sikiölle kuin heikentynyt äiti.

Jos sikiö saisi päättää, tuleeko keskenmeno, syntyykö se kuolleena tai pienipainoisena vai syntyykö se normaalipainoisena mutta heikentyneelle ja mahdollisesti kuolevalle äidille, mitä sikiö päättäisi? Se pyrkisi tietysti varmistamaan, että äiti ei yritä liikaa suojella itseään. Sikiöllähän on vain yksi mahdollisuus, mutta äiti voi aina hankkia uuden lapsen, kun nälänhätä on ohi. Sikiön on siis toimittava itsekkäästi. Se pyrkii hormonaalisesti manipuloimaan äitiä antamaan mahdollisimman paljon, tarvittaessa äidin terveyden kustannuksella.

Sekä äiti että sikiö ovat tietämättömiä tästä eturistiriidasta, aivan kuten puut eivät ymmärrä kilpailevansa keskenään. Konflikti äidin elimistössä taistellaan geenien ja niiden ohjaamien hormonien välityksellä. Sikiö tuottaa hormoneita, jotka voimistavat sen omaa kasvua äidin ravitsemuksen kustannuksella. Äiti tuottaa ”vastahormoneita”, jotka pyrkivät estämään tätä ja niin edelleen. Kilpavarustelu tuottaa monta kertaa normaalia korkeampia hormonitasoja. Yleensä lopputulos on jossakin määrin molempia tyydyttävä kompromissi, vaikka sivutuotteena syntyykin kaikenlaisia terveyshaittoja. Sekä äiti että sikiö hyötyisivät, jos ravinteet liikkuisivat ilman hormonimyrskyä ja äidin vastustelua. Evoluutio ei kuitenkaan voi päästä tällaiseen sopimukseen.

PS. Biologi Robert Trivers muotoili teorioita emon ja jälkeläisen välisestä konfliktista 1970-luvulla. Tuolloin Triversin ajatuksia kritisoitiin antropomorfismista eli inhimillisten ominaisuuksien liittämisestä muihin eläimiin. Tämä on ironista, sillä sittemmin vastaavia merkkejä ”sosiaalisista” konflikteista on löydetty myös kasveilta (ks. esim. New Scientist 9/1999: Flower Power). (Tarkempaa tietoa geneettisistä konflikteista ks. esim. David Haigin kirjoitukset.) Ironiaa on myös siinä, että antropomorfismista syytetyn Triversin ideat (ja evolutiivinen ajattelu ylipäätään) levisivät perinteisiin ihmistieteisiin varsin hitaasti – eikä osa tutkijoista ole vieläkään ymmärtänyt evolutiivisen ajattelun tuomia mahdollisuuksia.