perjantai 30. huhtikuuta 2010

Mitä Margaret Mead todella sanoi?

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 3/2010 -lehdessä, jossa oli joukko muitakin kiinnostavia tekstejä: Michael Laakasuon vastine, Petteri Pietikäisen vastine sekä Anto Leikolan kirja-arvio.

Margaret Meadin lausunnot ristiriitaisia

Viime vuosikymmeninä antropologit ovat keskustelleet laajasti Margaret Meadista (1901–1978) ja hänen tieteellisistä hairahduksistaan, lähinnä alkuperäiskansojen turhasta romantisoimisesta ja ihmisluonnon sivuuttamisesta. Putte Wilhelmsson antaa Meadin Samoa-tutkimuksille synninpäästön (Tieteessä Tapahtuu 2/2010): hänen mukaansa Meadin tutkimus ”ei nähtävästi sisällä” ajatusta Samoasta vapaan seksin ja rauhan tyyssijana.

Antropologi Margaret Mead kohtasi etenkin uransa loppupuolella epäilyjä siitä, että hän oli kuvannut samoalaiset liian jaloiksi, vapaamielisiksi ja rauhanomaisiksi. Paikoin Mead tekeekin päätelmiä, jotka antavat perusteita häntä kohtaan esitetyille syytöksille, esimerkiksi seuraavasti (Mead 1928/1954, s. 74): ”Samoalla ei tavata romanttista rakkautta sellaisena kuin se esiintyy meidän sivilisaatiossamme, sekoittuneena ajatuksiin yksiavioisuudesta, yksinomistuksesta, mustasukkaisuudesta ja hairahtumattomasta uskollisuudesta”. Mead myös toteaa, että joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta ”nuoruusikä oli kriisitön ja stressitön vaihe, jossa intressit ja toiminta kypsyivät hyvässä järjestyksessä. Tyttöjen mieliä eivät vaivanneet konfliktit tai filosofiset pohdinnat... Elää tyttönä niin monen rakastajan kanssa kuin mahdollista ja sitten mennä naimisiin omassa kylässä... oli yhdenmukainen ja tyydytystä tuottava kiihkeä halu” (s. 107, korostus ja suomennokset OT).

On ironista, että Mead tekee tämänkaltaisia harhaanjohtavia yleistyksiä, sillä hänen lukuisat esimerkkinsä kertovat toista: puolisot ovat mustasukkaisia (toisinaan väkivaltaisuuteen asti), omaa seksuaalisuutta häveliäästi peitellään, teini-ikä on monesti ahdistavaa, ihmiset ovat kilpailullisia, tyttö- ja poikalapset ovat usein vihamielisiä toisiaan kohtaan, muiden (erityisesti puolison ja tyttärien) seksuaalisuutta vahditaan tarkoin (saarella vallitsi paikoin neitsytkultti) jne. jne. Mead tuottikin lukuisia lausuntoja, jotka ovat ristiriidassa hänen kenttäkuvaustensa kanssa. Hän on myös saattanut uskoa, että Samoalla ei tavata esimerkiksi frigiditeettiä tai impotenssia, mutta hänellä ei ole todisteita väitteidensä tueksi (Orans 1996).

Seksuaalimoraali ja -tavat olivat Samoalla totta kai hyvin erilaisia kuin 1920-luvun puritaanisessa Amerikassa. Silti on selvää, että Etelämereltäkin löytyivät tunnereaktiot, jotka ovat tyypillisiä pitkiä parisuhteita muodostavalle yhteisölliselle kädelliselle (ks. Sarmaja 2002, 2003). Verrattuna myöhempään antropologian klassikkoon, Marjorie Shostakin tutkimukseen Kung-heimosta (Shostak 1983), Meadin Samoa-tutkimus on esseemäisen epäsystemaattinen kuvailu, jossa havainnot eivät pääse ohjaamaan päätelmiä. Meadin taannoinen suosio ja kohtuuton merkitys antropologialle, jota erityisesti antropologi Derek Freeman (1916-2001) on kritisoinut, perustuivatkin muihin kuin tieteellisiin ansioihin.

Kokonaan toinen kysymys on Freemanin (1996) esittämä syytös, että Mead olisi uskonut ja päätelmissään nojannut alkuasukastyttöjen harrastamaan pilailuun. Hänen mukaansahan Meadin haastattelemat teinitytöt vitsailivat nuorelle antropologille sukupuolisuhteidensa vapaudesta. Tuoreessa Skeptic-lehdessä olevan arvion mukaan syytös tästä Meadin tekemästä ”hyväuskoisesta huijauksesta” on pahasti liioiteltu (Shankman 2010). Lisäksi syytöstä sanotaan tarpeettomaksi: Meadin päätelmät joka tapauksessa nojasivat hänen ajamaansa liberaaliin sosiaaliseen agendaan, joka taas kumpusi hänen ”henkilökohtaisesta taustastaan ja intresseistään”.

Johtopäätös: Mead johti sosiaalitieteitä harhaan

Meadin etnografiset raportit sisältävät paljon muuta kuin havaintoihin perustuvia lausuntoja. Lukijalle Mead jättää – vastoin parempaa tietoaan ja vastoin kenttämuistiinpanojaan – vaikutelman todellisuutta suuremmasta seksuaalisesta sallivuudesta ja suuremmista esiaviollisista yhdyntämääristä. Toisaalta Martin Oransin (1996) mukaan Meadin ei silti voida sanoa huijanneen antropologista yhteisöä – tai edes olleen väärässä. Syy on se, että Mead ei ollut kunnolla määritellyt päätelmissä käyttämiään termejä. Näin ollen raportoituja tuloksia oli mahdotonta kumota tai vahvistaa.

On myös mahdollista, että Mead ei sortunut Freemanin vakuuttavasti esittämään (tietoiseen tai hyväuskoiseen) huijaukseen (Töttö 2006, Shankman 2010). Lisäksi on oletettavaa, että Mead ei hyvää tarkoittavista lausunnoistaan huolimatta ollut – ainakaan enää uransa lopussa – niin paatunut kulttuurideterministi ja ihmisaivojen loputtoman muovautuvuuden kannattaja kuin millaisena häntä on viime vuosina kuvattu.

Olennaisempaa kuitenkin on, että Meadin saama merkitys ja hänen taipumuksensa vähätellä ihmisen lajityypillistä psykologiaa hidastivat kulttuuriantropologian ja sosiaalitieteiden tieteellistä kehitystä. Myös monet Derek Freemanin huomioista ovat päteviä: pitkin 1900-lukua biologisia seikkoja on sivuutettu ihmisen käyttäytymistä selitettäessä. Kaikuja tästä löytyy Janne Kivivuoren ja Petteri Pietikäisen kyselytutkimuksesta (2009): muutama prosentti yhteiskuntatieteiden opiskelijoista on edelleen sitä mieltä, että alan kannattaa torjua biologia (ks. myös Laine 2010) – tosin suuri osa näistä ennakkoluuloista selittynee vastaajan uskonnollisuudella.

PS. Putte Wilhelmsson ottaa kantaa tieteenharrastajien keskinäisiin suhteisiin esittämällä, että biologit yleisesti ottaen väheksyisivät evoluutiopsykologeja. Tieteellisten löydösten pätevyyden (aihe, jota Wilhelmsson ei käsittele) kannalta asia on luonnollisesti täysin yhdentekevä. Mainittakoon kuitenkin, että evoluutiopsykologeiksi mainitut ovat varsin usein koulutukseltaan juuri biologeja. Lisäksi ennustaisin, että etuliite ”evoluutio” tulee jäämään tieteenalan nimestä pois: siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmislajille tyypillisiä piirteitä (tunteita, aistimista, muistamista), kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

KIRJALLISUUS
Freeman, Derek (1996): Margaret Mead and The Heretic. Penguin. Ringwood, Australia.
Kivivuori, Janne & Pietikäinen, Petteri (2009): Darwinisteja, freudilaisia vai konstruktionisteja? Tieteessä tapahtuu 7/2009.
Laine, Matti (2010): Miksi biologia on meille niin vaikeaa? Tieteessä tapahtuu 1/2010.
Mead, Margaret (1928/1954): Coming of Age In Samoa: A study of adolescence and sex in primitive society. Mentor Book. New York.
Orans, Martin (1996): Not Even Wrong: Margaret Mead, Derek Freeman and the Samoa. Chandler and Sharp Publishers. Novato.
Sarmaja, Heikki (2002): Seksuaalisen häveliäisyyden alkuperä. Yhteiskuntapolitiikka. Vol 67, No 2.
Sarmaja, Heikki (2003): Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. Yhteiskuntapolitiikka Vol 68, No 3.
Shankman, Paul (2010): The trashing of Margaret Mead. Skeptic Vol 15, No 3.
Shostak, Marjorie (1983): Nisa – Kung-naisen tarina. Otava. Helsinki.
Töttö, Pertti (2006): Derek Freeman: Totuuden torvi vai myyttien kutoja. Tieteessä tapahtuu 5/2006.