tiistai 1. joulukuuta 2009

Darwin-kirjallisuutta parhaasta päästä

Helsingin Sanomissa (1.12.09) oli kolme kirja-arviotani ja lyhyt yleisesittely aiheeseen. Tekstit ovat tässä alkuperäisessä muodossaan.

* * *

Darwinin juhlavuodelle arvoisensa päätös

Charles Darwin oli suuri uskonpuhdistaja. Hän osoitti, että monimutkaiset piirteet voivat syntyä luonnossa itsestään, ilman tietoista suunnittelijaa. Filosofi Daniel Dennettin mukaan Lajien synty -kirjassa esitetty luonnonvalinnan teoria on paras yksittäinen ajatus, jonka kukaan on koskaan saanut, Newtonin ja Galilein keksintöjä merkittävämpi.

Toisaalta Darwin ei ollut ensimmäinen, joka keksi monimutkaisen järjestyksen spontaanin ja luonnollisen syntymisen. Heikki Sarmajan uuden kirjan mukaan ajatus oli itänyt jo kauan ennen Darwinia, esimerkiksi moraalipsykologiassa ja taloustieteessä. Lajien synnyn jälkeisissä kirjoissaan Darwin tarkasteli, miten kaiken elollisen yhteinen perusta näkyy myös ihmisessä. Ilmeitä hän käsitteli monilta osin perusteellisemmin kuin kukaan hänen edeltäjänsä.

Darwinin uudet suomennokset, Richard Dawkinsin Maailman hienoin esitys –teos (Terra Cognita) sekä Sarmajan luonnonvalintapamfletti ovat arvokas päätös Darwinin juhlavuodelle. Evoluution ystävät kaipaavat suomennosta enää Ihmisen polveutumisesta. Siinä Darwin pohtii seksuaalivalintaa ja moraalimme evolutiivista perustaa.

* * *

Vakuuttavia todisteita luonnonvalinnan voimasta

Charles Darwin: Lajien synty. Ensipainoksesta suomentanut Pertti Ranta. Vastapaino. 1859/2009.

Lajien synty on muokannut ihmisen käsitystä itsestään enemmän kuin mikään muu tietokirja. Silti Darwin mainitsee lajimme vain kolmella rivillä. Vaatimattomasti hän toteaa: ”psykologia saa uuden perustan” ja ”ihmisen alkuperä ja historia tuodaan valoon”. Viimeiseen painokseen Darwin rohkaistui lisäämään, että ihmisen alkuperä saa paljon valaistusta. Aikalaiset osasivat joka tapauksessa tehdä oikeita päätelmiä: jos eläimet ovat kehittyneet luonnollisten prosessien seurauksena, ehkä ihminenkin on.

Kirjan pääidea on selkeä ja selitysvoimainen. Se seuraa kolmesta helposti todennettavasta seikasta. Saman lajin yksilöt ensinnäkin ovat erilaisia. Toiseksi jälkeläisillä on taipumus muistuttaa vanhempiaan eli ominaisuudet ovat perinnöllisiä. Periytymisen mekanismeja ei tuolloin tunnettu, mutta teorian kannalta se ei ollut olennaista. Ja kolmanneksi nämä perinnölliset ominaisuudet vaikuttavat yksilöiden välisiin eroihin eloonjäämisessä ja lisääntymisessä. Tuloksena on luonnonvalinta; ainoa voima, jonka tiedetään tuottavan vaikkapa silmän kaltaisia monimutkaisia ja toimivia sopeutumia. Koska idea on niin yksinkertainen ja koska eläinten jalostajat olivat soveltaneet sitä jo vuosisatojen ajan, on ihmeteltävä miksi sitä ei ollut keksitty – tai yhtä avoimesti puolustettu – aikaisemmin.

Syitä pidättyvyyteen on monenlaisia: uskonnolla oli paljon valtaa, geologista aikaa on vaikea käsittää ja lajit näyttävät muuttumattomilta. Lisäksi eliöiden piirteet vaikuttavat ulkoa päin niin hyvin suunnitelluilta, että aluksi on vaikea uskoa pitkänkään ajan riittäneen niiden kehittymiseen. Jos lajeja kuitenkin katsotaan lähemmin, suunnitelmissa paljastuu puutteita. Miehillä esimerkiksi siemenjohdin tekee ylimääräisen mutkan korkealta virtsajohtimen yli. Se on huonoa tuuria, ei huonoa suunnittelua: evoluution kuluessa kivekset vain sattuivat laskeutumaan väärälle puolelle munuaisesta tulevaa virtsajohdinta.

Darwinille eri lajien vertailu ja anatomian tunteminen olivat riittäviä todisteita evoluutiosta ja luonnonvalinnasta. Niiden tueksi ei siis edes tarvittu fossiileja. Darwin kirjoittaa: ”Mikä olisi kiinnostavampaa kuin se, että ihmisen käsi, joka on olemassa tarttumista varten, kontiaisen kaivamiseen tarkoitettu käpälä, hevosen jalka, pyöriäisen mela ja lepakon siipi ovat saman kaavan mukaan rakennettuja ja sisältävät samat luut samoissa suhteellisissa asennoissa?” Ennen suurteostaan Darwinilla oli vaikeuksia selittää ominaisuuksia, jotka mutkikkuutensa takia selvästi haittasivat eloonjäämistä. Hän jopa vitsaili voivansa pahoin riikinkukon nähdessään; olemassaolon taistelu kun ei tuntunut toimivan sen pyrstösulkien kohdalla. Lajien synnyssä Darwin esittää kuin ohimennen tällaisille ”turhakkeille” elegantin selityksen, seksuaalivalinnan. Se on luonnonvalinnan erityistapaus, jossa ratkaisevat valintapaineet tulevat lähinnä vastakkaiselta sukupuolelta. Sittemmin sen voima on osoitettu lukuisissa tutkimuksissa läpi eläin- ja kasvikunnan.

On selvää, että joku toinen olisi ennemmin tai myöhemmin tehnyt vastaavan työn ja todistanut lajien muuttumisen ja luonnonvalinnan. Darwin kuitenkin sattui olemaan ensimmäinen, joka muotoili ajatuksen niin vakuuttavasti ja keräsi niin pätevät todisteet sen taakse, että ajatusta ei enää tarvinnut hävetä tai pelätä. ”Kuinka paljon kiinnostavammaksi luonnonhistorian tutkiminen muuttuukaan!”, Darwin kirjoittaa. Tämänkaltaiset henkilökohtaiset mielenilmaukset lienevät nykymaallikon kannalta teoksen kiinnostavinta antia. Toisaalta Beaglen matkakirja viime vuodelta – myös Pertti Rannan taidokkaasti suomentama – on tässä mielessä viihdyttävämpää luettavaa.
Lajien synnyn ensipainoksen lukemista puoltaa se, että myöhempiin laitoksiin Darwin, ilmeisesti kritiikistä pelästyneenä, vesitti joitakin oikeaan osuneita ajatuksiaan.

* * *

Darwinin inspiroiva ja unohdettu ilmekirja vihdoin suomeksi

Charles Darwin: Tunteiden ilmaisu ihmisissä ja eläimissä. Suomentanut Anto Leikola. Terra Cognita. 1872/2009. 326 s.

Vielä 1960-luvulla kuviteltiin laajalti, että kasvonilmeet ovat vain satunnaisia eleitä, jotka lapsi oppii kasvaessaan. Ja jos ilmeet olivat samoja kaukaisillakin seuduilla, se selittyi länsimaisten mallien imperialistisella leviämisellä. Chaplinilla ja Marilyn Monroella. Maailman kenties johtavin kasvotutkija Paul Ekman päätyi toisenlaisiin tuloksiin: tunteet ja ilmeet ovat lajityypillisiä, ja tiettyjä tunteita vastaavat samat kasvonilmeet kaikkialla maailmassa. Ekman siis yllätyksekseen havaitsi saman kuin Darwin jo 100 vuotta aikaisemmin. Näin Darwin: ”Saamastani informaatiosta käy ilmi, että samaa mielialaa ilmaistaan kaikkialla maailmassa huomattavan yhtenäisesti, ja tämä tosiseikka on sinänsä kiinnostava todiste kaikkien ihmisrotujen läheisestä yhtäläisyydestä sekä ruumiinrakenteessa että henkisessä laadussa.”

Siinä missä Darwin oli tiedustellut alkuperäiskansojen ilmeistä ja eleistä lähetyssaarnaajilta ja tutkimusmatkailijoilta, Ekman etsi eristyneitä heimoja ja näytti heille valokuvia eri ilmeistä. Osoittautui, että kaikki tunnistivat kasvoilta ilon, surun, vihan, pelon, inhon ja yllättyneisyyden. Kyseiset löydökset saivat antropologeissa aikaan kiivaita vastareaktioita.
Käsitykset ihmisen lähes täydellisestä kulttuurisesta muovautuvuudesta olivat 60-luvulla niin syvällä, että Ekmania syytettiin jopa fasismista. Myöhemmin Darwinin ja Ekmanin esittämä tunnereaktioiden universaalius on tullut pitkälti hyväksytyksi. Myös Darwinin havainnot sokeiden lasten ilmevalmiuksista on vahvistettu. Lisäksi on huomattu, että ihmiset laittavat vieraankin kulttuurin jäsenet samaan kauneusjärjestykseen kuin saman kulttuurin jäsenet itse laittaisivat.

Darwin oli tunnontarkka havainnoija ja kokeiden tekijä. Hän esimerkiksi retkeili Lontoon eläintarhassa täytetyn käärmeen kanssa selvittäen, miten eri nisäkkäiden niskakarvat nousevat pelosta pystyyn. Kirjassa Darwinin rakkaat lapsetkin ovat muuttuneet käsillä olevaksi tutkimusmateriaaliksi. Ainoa harmi Anto Leikolan suomennoksessa on, että siitä puuttuvat kirjan uudelleen toimittaneen Paul Ekmanin kommentit ja hänen erinomainen jälkikirjoituksensa. Nyt lukija ei tiedä, mistä nykytiede on samaa ja mistä eri mieltä tai mistä edelleen kiistellään. Internet ei olisi tarvinnut tällaista lisäetumatkaa.

* * *

Kuka murhasi älykkään suunnittelijan? Kansainvälisesti merkittävä pamfletti luonnonvalinnan keksimisestä

Heikki Sarmaja: Kuka keksi luonnonvalinnan? Terra Cognita. 2009. 212 sivua.

Tietokirja-arvioissa käydään yleensä ensin läpi teoksen tärkeimmät päätelmät. Tämän jälkeen arvioija kertoo niistä omat näkemyksensä. Koska Heikki Sarmajan luonnonvalintapamfletti on niin lähellä salapoliisiromaania tai murhamysteeriä, kirjan johtopäätöksiä, tai syyllistä, ei tässä voida paljastaa. Kerrottakoon kuitenkin, että epäiltyjen listalta tämän ”ateistisen teorian” keksijäksi löytyvät muun muassa filosofian suurnimet Adam Smith ja David Hume, väestötieteilijä Thomas Malthus sekä joukko luonnonteologeja – jopa parisataa vuotta ennen Darwinia. Myös Benjamin Franklin vilahtaa sivuilla.

Yllättävimpiä ovat Sarmajan huomiot siitä, että osa 1700- ja 1800-lukujen jumalallista luojaa puoltavista teksteistä näyttää kirjoitetun vain luonnonvalinnan idean esittelemiseksi. Teoria teki Luojan työttömäksi ja kirkon oppeja virheellisiksi, joten ajatukset oli naamioitava joko luomistyötä ylistävän kaunopuheisuuden tai satiiristen keskusteluiden taakse. Luonnonvalinnan ensimmäiset pohdiskelijat kokivatkin rauhattomuutta ja saivat jopa mielenhäiriöitä aatoksistaan. Moni pidättäytyi julkaisemasta teoksia elinaikanaan ja osa käytti salanimiä. Lopulta Sarmajakin joutuu toteamaan, että ”tässä peilisalissa vaeltava tutkija alkaa epäillä omia aistejaan ja järkeään: evoluutiota alkaa näkyä kaikkialla – eikä kuitenkaan missään.” Onneksi teoksesta löytyy lukijan päätä selkeyttävä taulukko, johon merkittävimmät ajattelijat ja heidän ajatuksensa on laitettu aikajanalle.

Kaikesta salamyhkäisyydestä ja historiallisista aukoista huolimatta olen melko vakuuttunut Sarmajan päätelmistä. Luonnonvalinnan ensimmäiset keksijät eivät olleet Charles Darwin ja hänen kollegansa Alfred Russel Wallace – eikä edes melkein yhtä usein mainittu isoisä Erasmus Darwin. Ideaa oli puntaroitu ennen häntäkin, varsinkin valistushenkisessä Edinburghissa. Sarmajan pamfletti on teologiaa, aatehistoriaa, moraalipsykologiaa, taloustiedettä ja biologiaa. Jos se ei olisi niin vetävästi kirjoitettu, se päätyisi näiden alojen opiskelijoille oheislukemistoksi. Keskellä kaikkea oppineisuutta on riemukasta lukea joitakin piikkejä suomalaisen akatemian ilmapiiriä kohtaan. Sarmaja esimerkiksi kertoo tapaavansa kollegaansa salaisessa kohtaamispaikassa, Hakaniemen McDonald’sissa. Siellä kun ”ei ole pelkoa törmätä yliopistollisiin intellektuelleihin

Sota ja ihmisluonto

Pohdin Helsingin Sanomissa (1.12.09), mikä on ollut sotien vaikutus ihmisluontoon. Tila ei antanut myöten tarkastella aihetta kovin laajasti. Esimerkiksi sotien mahdollista roolia siinä, että tarvittaessa ainakin osa meistä osaa olla varsin häikäilemättömiä, ei tarkasteltu lainkaan. Sotien vaikutuksia on joka tapauksessa vaikea erottaa vaikkapa seksuaalivalinnasta tai metsästyksen aiheuttamista valintapaineista. Tässä lyhyt mietintäni alkuperäisessä muodossaan.

Mikä on ollut sotien vaikutus ihmisluontoon?

Sekä arkeologinen aineisto että tutkimukset vanhakantaisista yhteisöistä osoittavat, että ihminen on varsin sotaisa laji. Väkivalta on jatkunut katkeamattomana ketjuna apinamaisista edeltäjistämme aina nykypäiviin saakka. Näkyvimmillään menneisyyden vihanpito lienee tavassamme jaotella ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Viime aikoina on tutkittu sotien roolia myös uhrautuvan avuliaisuuden evoluutiossa. Toisinaanhan ihmiset ottavat valtavia riskejä kansansa ja heimonsa puolesta.

Osa tutkijoista on tässä yhteydessä korostanut niin sanottua ryhmävalintaa. Sen mukaan heimot, joissa oli uskollisia uhrautujia, syrjäyttivät sodissa heimot, joiden jäsenet olivat itsekkäämpiä. Tiedepiireissä näkemys on kiistanalainen, sillä yksilön taipumus uhrauksiin ja riskinottoon voi selittyä yksinkertaisemmin: sosiaalisella arvostuksella tai muilla kelpoisuutta lisäävillä välittömillä palkinnoilla. Lisäksi sotaan lähtijät eivät voi olla varmoja kuolemisestaan. Emme siis ole yhtä uhrautuvia kuin vaikkapa pesäänsä puolustavat pistiäiset.

Ihmisellä valmius kuolla maansa puolesta perustuneekin useimmiten tunteellisiin ”sopimuksiin” riskien tasajaosta. Samalla olemme kiinnostuneita muiden osallistumisesta ja hyväksymme niiden rankaisemisen, jotka eivät pysy yhteisessä rintamassa.

maanantai 23. marraskuuta 2009

Otteita Lajien synnystä

Seuraavassa on otteita Darwinin Lajien synty -kirjan uudesta, ensipainoksen suomennoksesta (Vastapaino 2009, suom. Pertti Ranta). Ensipainoksen lukemista puoltaa se, että myöhempiin painoksiin Darwin vesitti - ilmeisesti kritiikistä pelästyneenä - joitakin oikeaan osuneita ajatuksiaan.


"Olen täysin vakuuttunut, että lajit eivät ole muuttumattomia... Lisäksi olen varma, että luonnonvalinta on ollut muuntumisen tärkein, joskaan ei ainoa syy.”

”Perinnöllisyyden lainalaisuuksia ei suurimmaksi osaksi tunneta. Kukaan ei osaa sanoa, miksi sama ominaisuus tietyn lajin yksilöiden kesken toisinaan periytyy ja toisinaan ei.”

”Mikään ei ole helpompaa kuin sanoin myöntää olemassaolon taistelu todeksi, eikä mikään vaikeampaa kuin pitää se jatkuvasti mielessä.”

”Ennen kaikkea olennaista on yksilön kyky jättää jälkeläisiä, ei niinkään yksilön oma elämä.”

”Jokainen eliö osallistuu jossakin elämänsä vaiheessa, jonakin vuodenaikana, kunkin sukupolven aikana tai jaksoittain, olemassaolon taisteluun ja kärsii suurta tuhoa. Ajateltaessa tätä taistelua voidaan lohduttautua sillä, että luonnossa käytävä sota ei ole keskeytymätöntä, pelkoa ei tunneta ja kuolema on yleensä nopea, ja että voimakkaat, terveet ja onnelliset selviytyvät ja lisääntyvät.”

”Voitaisiin sanoa, että luonnonvalinta tarkkailee päivittäin ja tunneittain kaikkialla maailmassa jokaista, aivan pienintäkin muunnosta. Se hylkää huonot ja säilyttää ja kartuttaa hyviä; hiljaisen väsymättä se aina tilaisuuden tullen parantaa kutakin eliötä sen suhteissa elämän orgaanisiin ja epäorgaanisiin olosuhteisiin.”

”Jos voitaisiin osoittaa, että mikä tahansa monimutkainen elin olisi olemassa ilman että se olisi kehittynyt monien peräkkäisten, vähäisten muutosten kautta, teoriani luhistuisi ehdottomasti kasaan.”

”Luonnonvalinta toimii elämän ja kuoleman kautta säilyttämällä ne yksilöt, joilla on jokin hyödyllinen muunnos, ja tuhoamalla ne, joilla on haitallinen rakenteellinen poikkeama.”

”Luonnonvalinta ei voi tuottaa muunnosta yhdessä lajissa pelkästään toisen lajin hyödyksi, vaikka luonnossa jotkut lajit jatkuvasti hyötyvätkin toisten lajien rakenteesta.”

”Luonnonvalinta ei tuota yhdellekään lajille mitään pelkästään hyödyttääkseen tai vahingoittaakseen toista lajia.”

”Ihmisen mieli ei ymmärrä sadan miljoonan vuoden täyttä merkitystä eikä käsitä monien pienten muutosten kasaantumista miltei äärettömän monien sukupolvien aikana.”

”Tällä teoksella voi ehkä vaikuttaa joihinkin luonnontutkijoihin, joilla on joustava mieli ja jotka ovat jo alkaneet epäillä lajien muuttumattomuutta.”

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Psykoanalyysi ei ole (pätevä) teoria ihmismielestä

Kirja-arvio teoksesta:
Freudin jalanjäljillä. Toim. Minna Juutilainen ja Ari Takalo. Teos 2009. 326 s.

Vuonna 2007 julkaisin kriittisen ja päätelmiltään jyrkän tarkasteluni psykoanalyysistä tieteellisenä teoriana ja hoitomuotona, Tavataan ensi viikolla (Terra Cognita 2007). Teoksessa haastoin nimeltä mainiten joukon suomalaisia psykoanalyysin harjoittajia tarkentamaan näkemyksiään ja lausuntojaan. Siksi olin erityisen ilahtunut, kun postiluukusta tipahti Freudin jalanjäljillä –kirja (toim. Minna Juutilainen ja Ari Takalo, Teos 2009). Ajattelin, että vihdoin Suomeen saadaan kirjallista vuoropuhelua. Sisällysluettelo oli kuitenkin pienoinen pettymys: haastamiani lukuisia analyytikoita ei ollut kirjoittajien joukossa. Olin kuitenkin toiveikas: ehkäpä heidän kollegansa ottivat haasteet ja kritiikin vakavasti. Ehkäpä toivottomana pitämäni neuropsykoanalyysikin saisi teoksesta selvennystä.

Reagointi kritiikkiin

Tavataan ensi viikolla -kirjassani oli lukuisia esimerkkejä tavasta, jolla psykoanalyytikot ovat perinteisesti ohittaneet heihin kohdistetut moitteet: psykologisoimalla kriitikoille mitä erilaisimpia oireita – teilausvimmasta elämänkaunaan. Miten on Freudin jäljillä -teoksen laita? Kirjan toinen toimittaja Ari Takalo sortuu psykologisointiin oikeastaan vain kerran. Hänen mukaansa psykoanalyysikritiikin motiivi on ”halu saada oma äänensä kuuluviin mahdollisimman laajalle”. Lausunto on siis yksittäinen, mutta toisaalta sitäkin huvittavampi, koska Takalo edellä toteaa, miten Freudin kriitikot sortuvat henkilökohtaisuuksiin. Lisäksi voin kertoa, että psykoanalyysikritiikkiä varmempaa tapaa olla saamatta ääntä kuuluviin tuskin on olemassa.

Takalo myös valittelee, että kriitikot eivät ole tarkastelleet Freudia ”neutraalisti”, vaan ovat ”pahimmillaan innostuneet väittämään, että Freudin teoriat olivat vain huumehöyryissä keksittyjä satuja”. Tämä ei kuitenkaan ole henkilökohtaisuuksiin menemistä; sehän on selvä provokaatio. Lisäksi suurta osaa teorioista (mm. oidipuskompleksi) on tieteellisesti perusteltua pitää satuiluna, olipa ne keksitty kokaiinihöyryissä tai ei. Ja monet hulluimmista teorioista osuvat yksiin Freudin huumekauden kanssa.

Psykoanalyysin yleisin tapa suhtautua kritiikkiin on joka tapauksessa edelleen puhtaan epätieteellinen: kritiikki joko jätetään huomiotta tai sitten vedotaan psykoanalyysin kehittymiseen. Mahdollisuus rakentavaan ja pikkutarkkaankin vuoropuheluun olisi tässä kirjassa ollut, mutta se jätettiin – ymmärrettävistä syistä – jälleen käyttämättä. Marko Hamilon blogilleen laittama kuvaus psykoanalyysikritiikkiä käsittelevästä osiosta on pätevä:
Tieteenfilosofi Ari Takalon kirjoituksessa Psykoanalyysikritiikki meillä ja muualla - paljon melua, vähän asiaa toistuu psykoanalyysin kritiikinkritiikille tyypillinen todistustaakan kääntäminen. Kun kritisoit Freudia, se ei kuulemma päde nykypsykoanalyysiin. Kun kritisoit nykypsykoanalyysin jotakin suuntausta, se ei kuulemma päde Freudiin tai mihinkään muista suuntauksista.

Hamilo jatkaa, että psykoanalyysin kannattajat voisivat esittää edes yhden psykoanalyyttiseksi tulkitsemansa teorian, joka kestäisi empiirisen testaamisen. ”Jos tällainen teoria löytyy, voimme sitten tarkistaa, oliko se alkuperäinen freudilainen teoria vai jokin uuspsykoanalyysin muunnoksista. Mutta samaan tapaan kuin yhden suuntauksen kritiikki ei päde muihin suuntauksiin, ei yhden empiirisestä testistä selvinneen psykoanalyyttisen väitteen perusteella voi sanoa mitään mistään muusta psykoanalyyttisen perinteen sisälle luettavasta teoriasta.”

Psykoanalyytikot t
odellakin toistuvasti huomauttavat, että psykoanalyysi ei ole yhtä kuin Freud ja että Freudin ideoita on vuosien varrella muokkailtu. Niin tässäkin kirjassa. Mutta katsotaanpa tarkemmin, mitä kirjan perusteella voidaan sanoa Freudin nykyisestä asemasta. Teoksessa on 14 lukua kirjallisuusviitteineen. Jos prologi ja epilogi lasketaan pois ja jaetaan Freud-viittaukset tasan artikkeleiden kesken, saadaan kutakin artikkelia kohti melkein neljä Freud-viitettä. Jos Freudilla ei kerran ole enää niin isoa roolia, miksi häntä ja hänen läheisimpiä seuraajiaan edelleen – lähes poikkeuksetta ylistävään sävyyn – raahataan mukana? Ja jos kerran Freudin myönnetään toisinaan olleen pahasti pielessä, kuten kritiikkeihin perehtyvien on pakko todisteiden edessä myöntää, miksemme kerrankin saa lukea psykoanalyysista ilman Freudia?

Psykoanalyysin määritelmä

Jatketaan määritelmistä, joiden heppoisuutta myös kritisoin kirjassani. Lainasin Marshall Edelsonin väitettä, että alan harjoittajat ovat hyvin erimielisiä siitä, mitkä hypoteesit ovat keskeisiä ja mitkä toisarvoisia tai millä hypoteesilla on eniten ja millä vähiten empiiristä tukea. Väitin, että teoria on täynnä epäjohdonmukaisuuksia, kehittymättömiä ajatuksia ja ristiriitaisia hypoteeseja: ”Psykoanalyysin teoriasta ja menetelmistä – tai edes tavoitteista, lukuun ottamatta muhkeaa palkkiota – ei siis ole alan harrastajien keskuudessa yksimielisyyttä.”

Mitä Freudin jalanjäljillä -teoksesta voidaan päätellä? Seuraavat otteet ovat vain pieni osa siinä esitetyistä määritelmistä ja tavoitteista:

Psykoanalyyttisen hoidon tavoitteena on yhtäältä luoda ihmiselle eksplisiittisempiä muistikuvia ja sisältöjä, ja toisaalta aktivoida näitä eksplisiittisiä ja implisiittisiä muistikuvia ja kokemuksia yhtä aikaa, minkä seurauksena sama tapahtuma saa merkityksen sekä implisiittisessä että eksplisiittisessä muistissa ja mielen maailmassa (s. 83). Tieteiden joukossa psykoanalyysin erityistehtäväksi jää selvittää tuntemattomia ja tiedostamattomia mielen sisältöjä ja niiden dynamiikkaa eli henkilökohtaisten merkitysten maailmaa sen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä (s. 165). Psykoanalyysin tavoite on avata tunteiden kautta näkyvää kokemuksellista todellisuutta (s. 183). Psykoanalyytikon lopullinen pyrkimys on auttaa analysoitavaa tavoittamaan merkitysten kautta avautuvaa todellisuutta, mutta suuresta ”lukukokemuksestaan” johtuen hän tuntee merkitysten toimintaa. Tässä mielessä psykoanalyytikko muistuttaa kirjallisuuden tuntijaa (s. 188). Psykoanalyyttisten kehitysteorioiden johtoajatus on maturaatio, joka tarkoittaa psyykkistä kypsymistä epäkypsästä riippuvuudesta kypsään riippuvuuteen (s. 247). Filosofisen pohdiskelun tavoin psykoanalyyttinen työskentely tähtää syvempään ja totuudenmukaisempaan itsetuntemukseen ja vapauden alueen kasvattamiseen yksilön elämässä (s. 287). Yleisesti voidaan sanoa, että psykoanalyysi tutkii psyyken rakenteita, dynamiikkaa ja yksilöllisiä kohtaloita, eikä sen tehtäviin kuulu ottaa kantaa siihen, miten asioiden tulisi olla (s. 290). Vaikka psykoanalyysille ei voi asettaa erityisiä tavoitteita – koska se on avoin ja pitkälle ennakoimaton prosessi – sen perustavoite on tuoda helpotusta niihin psyykkisiin ristiriitoihin, joista analyysiin tuleva kärsii (s. 305). Psykoanalyysi auttaa ymmärtämään taiteessa ja kulttuurissa jyllääviä tiedostamattomia prosesseja ja fantasioita, ja se tarjoaa uusia näkökulmia, uusia katselemisen ja kuuntelemisen tapoja valaistessaan taidetta ja kulttuuria ihmisen minuuden varhaiskantaisten mekanismien peilinä (s. 218). 

Ainakin näiden hajanaisten poimintojen perusteella voidaan sanoa, että kärjistetyt väitteeni siitä, että sohvalla makaava potilas on yhä analyytikon mielivallan alainen, eivät olleetkaan niin kärjistettyjä. Tarkan tieteelliset määritelmät eivät taaskaan päässeet kurkistamaan edes ovenraosta; kaikilla on – ajan hengen mukaisesti – omat, oikeat mielipiteensä.

Psykoanalyysin hoitoteho

Sama epämääräisyys pätee myös psykoanalyysin hoitotehon suhteen: olemme toistaiseksi olleet tekemisissä vain joko tutkijoiden, potilaiden tai analyytikoiden omakohtaisten käsitysten kanssa. Psykoterapian hoitovaikutusten tieteellinen tutkimus on viime vuosina toki edennyt jonkin verran, mutta itse psykoanalyysin suhteen olemme yhä lähtökuopissa.

On selvää, että psykoanalyysin hoitotehotutkimuksia ei ole helppo suorittaa. Mutta eivät ne mahdottomiakaan ole. Ratkaisu piilee analyytikoiden käyttämisessä alusta alkaen: annetaan psykoanalyytikoiden itse poimia potilasehdokkaista ne, joiden he kuvittelevat voivan hyötyä analyysista. Tarvittaessa analyytikko voisi tehdä useitakin haastatteluita tämän selvittämiseen. Jatko on periaatteessa hyvin yksinkertainen. Jaetaan analyytikoiden poimimat potilaat satunnaisesti eri hoitoa saaviin ryhmiin, joita sitten systemaattisesti vertaillaan. Myös analyytikoiden ”hylkäämistä” potilaista tulisi pitää kirjaa, ja heitä tulisi verrata niihin kokeen ulkopuolisiin potilaisiin, joille psykoanalyyttista hoitoa ei annettu. Mitään tämänsuuntaista ei tietääkseni ole koskaan tehty.

Psykoanalyytikot eivät myöskään – itsevarmuudestaan huolimatta – ole pystyneet osoittamaan, että psykoanalyysiin kuuluisi joitakin hyödyllisiä koulutuksessa opittuja ja selkeästi identifioitavia taitoja. Nykyisellään meillä ei siis ole pätevään tutkimukseen perustuvaa syytä uskoa, että psykoanalyysi tarjoaisi jotakin hyödyllistä verrattuna vaikkapa itsehoitoon tai mahdollisuuteen purkaa sydäntään ei-psykoanalyyttiselle kuulijalle.

Psykoterapian hoitoteho

Teoksessani esitetty perusteellinen hoitotehotutkimuskritiikki mainitaan Freudin jäljillä –kirjassa seuraavasti: ”Kirjassa väitettiin, ettei mentalisaatioterapian vaikuttavuudesta ole kunnollisia todisteita.” Ensinnäkin teoksessani ei mainita sanallakaan mentalisaatioterapiaa eikä siinä puhuta minkään terapian vaikuttavuudesta vaan siinä käytetään vahvempaa ilmaisua hoitoteho. Kirjassani kävin läpi tärkeimmät puutteet alan tutkimuksissa ja esittelin menetelmiä, joilla tutkimuksista saataisiin pätevämpiä (yhteensä kymmenillä sivuilla), mutta näihin huomioihini ei Takalo puuttunut. Sen sijaan hän ohitti pointtini vetoamalla Duodecimin ja psykiatriayhdistyksen työryhmän esittämään yleissuositukseen.

Takalo tuntuu myös kuvittelevan, että psykoanalyysikriitikot vastustaisivat kaikenlaista puheterapiaa. Näin ei varmasti ole. Minä olen vain toivonut terapioiden, myös psykoanalyysin taakse näyttöä, tieteellistä tutkimusta. (Myös Freudin jäljillä -kirjassa on liikaa väitteitä ilman kunnollisia viittauksia, esim.: ”Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että psykoterapia on tehokas hoitomuoto nuorten aikuisten mielenterveyshäiriöissä, jotka vaikuttavat keskeisesti opiskelu- ja työkyvyn alentumiseen tai jopa menettämiseen” (s. 109). Ilman viittauksia tällaisista lausunnoista on mahdotonta arvioida, moniko tässä tarkoitetuista tutkimuksista oli päteviä, monessako noudatettiin satunnaista jakoa verrokkiryhmiin jne.) Joka tapauksessa, kuten kirjassanikin todetaan, ”kukaan ei puolusta lääkehoitoa ja samalla vastusta kaikkia mahdollisia keskusteluterapiamuotoja”.

Toisaalta edellä kirjoitetun perusteella lukijaa saattaa hämmästyttää, miten paljosta olemme yhtä mieltä Takalon kanssa. Oikeastaan on kummallista, ettei hän mainitse psykoanalyysikritiikkiä käsittelevässä – mutta samalla välttelevässä – artikkelissaan samanmielisyyttämme. Takalo kirjoittaa: ”eri psykoanalyytikot saattavat tulla eri johtopäätöksiin samasta havaintoaineistosta, nähdä siinä eri ilmiöitä, kykenemättä saavuttamaan yksimielisyyttä” (s. 41). Tämä on täsmälleen minunkin pointtini monessa kohtaa. Takalo jatkaa, jälleen kuin lainaten suoraan kirjaani:

Monet psykoanalyytikot kuitenkin uskovat, että heidän tapansa tehdä työtään tarjoaa riittävät menetelmät psykoanalyysin tutkimiselle. He karsastavat uusien menetelmien käyttöönottoa, sillä he uskovat niiden myötä psykoanalyyttisesta tiedosta katoavan jotain olennaista....Jos lukee psykoanalyyttisia julkaisuja, käy nopeasti selväksi, ettei raportoituja kliinisiä havaintoja useinkaan ole kerätty järjestelmällisesti tiettyjä tieteellisiä menetelmiä noudattaen, ja kliinikot kertovat havainnoistaan hyvin vapaamuotoisesti. Onkin perusteltua huomauttaa, että psykoanalyytikkojen itselleen tyypillisellä tavalla keräämien ja raportoitujen havaintojen pohjalta ei ole saatu ratkaistua ainuttakaan teoreettista kiistaa psykoanalyysin sisällä (s. 41).

Näin yksilöimättöminäkin nämä ovat riittäviä perusteita pitää psykoanalyysia huonona, epätieteellisenä teoriana. Kummastelenkin, miksi Takalo teosta toimittaessaan katsoi läpi sormiensa vastaavia puutteellisuuksia kollegoidensa teksteissä.

Samankaltaisia huomioita hoitotehotutkimuksen puutteista (alalla puhutaan mieluummin vaikuttavuudesta tai tuloksellisuudesta) esitti Kari Pylkkänen: ”Valitettavasti psykoterapian tuloksellisuustutkimukset eivät juurikaan ole onnistuneet – eivätkä pyrkineet – pureutumaan siihen, missä määrin ja miten terapiat vaikuttavat häiriöiden pitkän ajan kulkuun” (s. 121). Tämänkin huomion esitin kirjassani.
Toisaalta vaikka tällaisia tutkimuksellisia puutteita psykoanalyysin ystävät myöntävätkin, he silti varsin usein tuntuvat pitävän sitä suurena voittona, jos jossakin tutkimuksessa saadaan jollekin terapialle jossakin ihmisryhmässä jonkinlaista vaikuttavuutta. Olisi todella häiritsevää, jos tällaisia tutkimuksia ei löytyisi. Häiritsevää sen sijaan on, että ensimmäinen kunnollinen (puutteita kuitenkin mm. potilaiden satunnaistamisessa) meta-analyysi pitkäkestoisten terapioiden vaikutuksista julkaistiin vasta vuonna 2008. Ja senkin positiivisten tulosten takaa löytyy päätelmä: ”Se, paranevatko psykoterapian vaikutukset pitempien hoitojen myötä, pysyy kiinnostavana kysymyksenä” (Leichsenrich&Rabung 2008, JAMA, Vol 300, No 13). Tutkimusraportissa myös todetaan, että terapiaistuntojen määrä ja terapiajakson kokonaispituus näyttävät vaikuttavan eri tavoin itse prosessiin ja sen lopputulokseen. Tämäkään tutkimus ei siis tuonut selvyyttä, mikä vaikuttava ”ainesosa” milloinkin on. Tuoreemmassa tutkimuksessa (Nord.J.Psychiatry Vol 63. 5/2009) puolestaan selvitettiin ja löydettiin joitakin sukupuolieroja pitkäkestoisessa terapiassa. (Kannattaa kuitenkin huomata, että näissä ei ollut kyse psykoanalyysista, joka on tämänkin kirjoituksen pääkohde.)

Kaiken edellä esitetyn valossa pidän varsin outona Kari Pylkkäsen lausuntoa: ”Hyvä teoria kehittyy alati, ja sitä voidaan hoitojen jatkuvan arvioimisen myötä tutkia ja sen virheellisyyksiä korjata. Juuri näin on tapahtunut psykoanalyysissa” (s. 122). Haastan Pylkkäsenkin kertomaan, missä on se psykoanalyysin avulla saavutettu (mutta jollakin muulla tavalla kuin psykoanalyysilla todennettavissa oleva) uusi tieto ihmismielestä ja ihmisluonnosta. Ainakaan tästä kirjasta en löytänyt kuin lähinnä triviaaleja tai perustelemattomia mielipiteitä. Eräs kirjoittaja taas korostaa psykoanalyysissa ”tutkittavien” ihmisillä olevien merkitysten roolia, mutta hänkään ei osaa kertoa, mitä tieteellistä annettavaa psykoanalyysilla näistä merkityksistä on.

Freud, johda sinä meitä

Eräs pääteema Tavataan ensi viikolla –kirjassani on psykoanalyyttisen johdattelun merkitys ja mahdollisuus. Kuten edellä huomattiin, psykoanalyysin tavoitteet ovat monien terapeuttien käsissä muuttuneet sairauksien parantamisesta jonkinlaisen itsetietoisuuden lisäämiseksi – tai jopa ”maailmankuvan epäsuotuisan kehityksen kääntämiseksi suotuisaan suuntaan” (Rauhala, Lauri 1984: Tiedostamattoman ongelman jäsentymisen päävaiheita. Teoksessa: Kojo & Vuorinen: Tietoisuus ja alitajunta). Mutta nämä kauniilta kuulostavat (ja määrittelemättömät) tavoitteet eivät kuitenkaan poista suggeroinnin mahdollisuutta. Eli jos analyytikko elää vaikkapa uskossa, että tiedostamattomalla seksuaalisuudella on suuri merkitys varhaislapsuuden ristiriidoissa, on varmaa, että moni potilas lapsuuden muistoja mieleensä palauttaessaan liittää muistoihinsa seksuaalisia seikkoja, jotka eivät ole sisältyneet alkuperäisiin elämyksiin. Analyytikko saattaa siis suggeroida potilaan sekoittamaan epäselviin lapsuudenmuistoihinsa sävyjä, jotka eivät olleet tunnusomaista alkuperäisille elämyksille.

Huomio analyytikon suggeroinnista koskee luonnollisesti analyytikon kaikkia uskomuksia, ei vain käsityksiä seksuaalisuudesta. Tämä suggestiokritiikki on pyritty ohittamaan esimerkiksi vetoamalla joko analyysin vuorovaikutteisuuteen tai sitten psykoanalyysin kehittymiseen Freudin jälkeen. Ensimmäinen puolustus on kuitenkin ilmeisellä tavalla epämääräinen ja köykäinen sekä pikemminkin todiste suggestion tapahtumisen puolesta kuin sitä vastaan. Toinen puolustus – psykoanalyysin kehittyminen – taas onnistuu vain, mikäli psykoanalyysin myöhemmällä kehittymisellä on jotakin merkitystä suggerointiongelmien kannalta. Se taas jää psykoanalyytikoiden osoitettavaksi; pelkkä Freudin naurettavimpien spekulaatioiden hylkääminen ei riitä. Kukaan ei tietenkään väitä, että kaikki potilaan sanomiset tai tekemiset johtuisivat suggestiosta. Mutta on selvää, että psykoanalyysilla ei ole esittää luotettavia keinoja, joiden avulla voitaisiin tietää, mikä on tulosta suggestiosta ja mikä ei. Analyysi ei ole oikea paikka tutkittaessa tällaista ”tiedollista saastumista”.

Entä johdattelun mahdollisuus Freudin jäljillä –kirjassa? Psykoanalyytikko Leena Klockars kirjoittaa:
Vaikka ihmisen tiedostamattomassa on paljon sellaista, jota ei Freudin mielestä, eikä nykyisenkään tietämyksen perusteella, voida koskaan saada tietoisuuden piiriin, on suuri osa tiedostamattomista prosesseista sellaisia, jotka on mahdollista saada tietoisuuden piiriin; tiedostamaton psyykkinen prosessointi on psykoanalyyttisessa ajattelussa dynaamista (s. 65, korostus alkuperäinen).

Tähän voidaan kysyä, mistä Klockars tietää, että esiin pulpahtanut tiedostamaton on sitä itseään eikä analyytikon johdattelua? ”Dynaamisuus” melkeinpä kuulostaa sen myöntämiseltä, että kyse saattaa olla myös johdattelusta. Klockars jatkaa samassa hengessä: ”Lisääntyvää tietoisuutta tavoittelevaa psyykkistä työtä voidaan tehdä juuri psykoanalyysin keinoin”. Kummassakaan lausunnossa (tai koko artikkelissa) ei ole mitään sellaista, jonka perusteella voitaisiin väittää, että analyytikko ei olisi istuttanut ajatuksia potilaan päähän. Sama pätee Klockarsin päätelmään siitä, että ”kaiken kaikkiaan psykoanalyyttisessä hoitamisessa on kyse siitä, että vuorovaikutussuhteessa analyytikkoon voidaan saavuttaa jotakin psyykkisesti uutta, mieltä ja koko identiteettiä eheyttävää” (s. 78). Haastan kirjoittajan paljastamaan, missä määrin tämä tiedostamattoman eheyttäminen on tai ei ole suggerointia ja tiedollista saastumista. Lisäksi olisi toivottavaa saada todisteita, että näissä eheyttämisissä saavutetaan analyytikon käymän koulutuksen takia joitakin yleisesti hyväksyttyjä tavoitteita, yleisesti hyväksytyin kustannuksin.
Suggestion mahdollisuus tulee ilmi pitkin Klockarsin kirjoitusta: ”Analyytikko palauttaa olemuksellaan, eleillään ja puheillaan mieleen menneisyyden muistot ja nykyhetken ongelmatilanteet...” (s. 82). Yhtä hyvin jostakin voisi löytyä psykoanalyyttinen koulukunta, joka sanoo, että ”analyytikko olemuksellaan, eleillään ja puheillaan suggeroi potilaan mieleen lapsuusmuistoja”. On selvää, että tällöinkään psykoanalyysi ei olisi oikea paikka selvittää syntyneen kertomuksen totuudellisuutta – saati sen hyötyä potilaalle tai yhteiskunnalle.

Otetaan vielä esimerkki toiselta kirjoittajalta: ”Analyytikko kuuntelee analysandin assosiaatioita vapaalla tarkkaavaisuudella kiinnittäen yhtäläisesti huomiota periaatteessa kaikkeen sanottuun ja sanomatta jätettyyn. Tämä analyytikon neutraalius perustuu kuitenkin arvoille, joita analyysi pyrkii toteuttamaan” (Jussi Kotkavirta, s. 304-305). Eikö tämäkin ole sen myöntämistä, että potilas (=analysandi) saattaa olla analyytikon kulloistenkin päähänpistojen alaisena? Mikä syy meillä on uskoa siihen, että analyytikko on ”neutraali” eikä johdattele potilasta riippuen siitä, mihin analyytikko huomionsa milloinkin sattuu kiinnittämään? Analyytikon käymät vuosien koulutusistunnotko johdattelun estävät, kuten usein on väitetty? Entä jos hän onkin koulutuksessaan tullut entistä paremmaksi johdattelijaksi? Niin tai näin, suggestion mahdollisuuden takia psykoanalyysi ei sovellu ihmismielen teoriaksi tai sen tutkimiseen – tai jos sopii, vain ja ainoastaan suggestion osalta.

Ai niin, se neuropsykoanalyysi. En voi välttyä vaikutelmalta, että aihetta käsittelevät kirjoittajat pyrkisivät (tahtomattaan) todistamaan, että neuropsykoanalyysi on vain pakon sanelema yritys kosiskella oikeita tieteilijöitä. Jos ihmismieltä tutkivat tieteet voitaisiin aloittaa puhtaalta pöydältä, on varmaa, että psykoanalyysin kaltaiset johdattelun mahdollistavat menetelmät jätettäisiin pois. Kerrattakoon siis vielä: psykoanalyysi ei ole pätevä teoria ihmismielestä. Ja johdattelun mahdollisuuden takia se ei oikeastaan ole teoria lainkaan. Eikä edes sen hoitovaikutuksista ole pätevää tieteellistä tietoa.

Lopuksi kannattaa mainita vielä yksi psykoanalyysin puolusteluihin liittyvä erityispiirre. Useissa kirjoituksissa käytetään sanamuotoa ”psykoanalyyttisen näkemyksen mukaan” kertomatta kuitenkaan kenen näkemyksestä tarkkaan ottaen on kyse. Kirjoittajan omakin kanta jää näissä epäselväksi (vaikka oletettavasti hän kyseisen näkemyksen hyväksyykin). Tällä tavoin psykoanalyysi on melkein kaikkea ja lähes mitä tahansa. Toisaalta vaikka psykoanalyysi olisikin näin kyvytön tieteellistymään, pidän tarpeellisena, että tiedemaailman käytäntöä eli kriittisten puheenvuorojen esittämistä ja keskusteluyhteyden etsimistä jatketaan. Ihmisillä tulee olla oikeus osata vaatia näyttöä.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Tohtori Tatjana televisiossa

Kuulin kollegalta, että TV5/TheVoice -kanava on näyttänyt brittiläisen WagTV:n tuottamaa viihteellistä dokumenttisarjaa, joka perustuu Olivia Judsonin kirjaan.
Tein kirja-arvion Judsonin suomennoksesta jokunen vuosi sitten: http://www.tieteessatapahtuu.fi/0206/tammisalo.pdf
Sen pointit kuulemma pätevät myös TV-sarjaan.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Biologiasta ja sopeutumista

Alla oleva juttuni ilmestyi pienin muutoksin Tieteessä tapahtuu 7/2009 -lehdessä.

Mitä on biologia ja mitä ovat sopeutumat?

Edellisessä Tieteessä tapahtuu –lehdessä (6/2009) oli jokunen huolimaton evoluutiota/biologiaa koskeva lausunto, joita haluaisin tarkentaa. Biologia ei ole yhtä kuin geenit ja sopeutumaan ei liity oletusta, että geenit määräisivät käyttäytymisen.

Mika Pantzar kirjoittaa artikkelissaan, ettei hän ”halua palauttaa kaikkia ihmisyhteisöiden käyttäytymisen muotoja yksinomaan biologisiin ominaisuuksiimme”. Pantzarin lausunto on varmasti rehellinen ja hyväntahtoinen. Mutta se on myös turha: kukaan muukaan ei halua tai yritä palauttaa kaikkea biologiaan siinä mielessä kuin mitä Pantzar ilmaisullaan mitä ilmeisimmin tarkoittaa.

Lausunnon toinen ongelma on siinä, että tarkkaan ottaen kaikki ihmisyhteisöjen käyttäytymismuodot ovat biologiaa, biologisia ominaisuuksiamme. Biologia kun on kaikkea elollista, myös ihmisyhteisöjä koskeva kattotiede. Kulttuuri ja biologia eivät siis ole kilpailuasemissa, vaan kulttuurinen oppiminenkin on biologiaa. Toisin ilmaistuna: evolutiivisesti kehittynyt ihmisluonto on jäsentämässä kaikkea kulttuuria, perhejärjestelmistä moraalinormeihin (ks. Skeptikko 3/2009). Pantzar tarkoittaneekin ”biologialla” jotakin paljon spesifimpää, luultavasti geenejä. Niin tai näin, vuosia jatkunut biologisella determinismillä tai reduktionismilla pelottelu on osoittautunut tieteen kannalta hyödyttömäksi puuhasteluksi, joka tuottaa enää lähinnä turhanaikaista moraaliposeeraamista.

Toinen kommenttini koskee Pantzarin sinänsä oikeaa toteamusta, että ”luonnontieteilijät ovat keskustelleet ainakin Darwinista alkaen, ohjaako evoluutiota ensisijaisesti kilpailu vai yhteistyö”. Kuten biologian ja kulttuurin tapauksessa tämäkin kahtiajako on osoittautunut teennäiseksi. Kyse on molemmista: ne geenit, jotka parhaiten osasivat tehdä yhteistyötä eliön muiden geenien kanssa, pärjäsivät kilpailussa, siis levittivät muita paremmin kopioitaan. Vastaava kilpailu yhteistyökyvystä vallitsee usein myös yksilötasolla. Hyödyllisimmät yhteistyökumppanit pääsevät menestyksekkäimpiin porukoihin. Eli siinä missä puolisoksi pyritään valitsemaan sellaisia, jotka näyttävät lisääntymisen kannalta lupaavimmilta, ystäviksi ja liittolaisiksi valitaan lupaavimmat altruistit; sellaiset jotka eivät vedä välistä vaikka voisivat. Tämä on yksi syy, miksi meistä tuli luomakunnan avuliaimpia mutta samalla kilpailukykyisimpiä olentoja.

Keskustelua –osiossa Paul Tiensuu toteaa, että ”adaptaatioteorian” mukaan ”ihmisen toimintaa ohjaavat keskeisesti hänen perimänsä geenit”. Mistään tämänkaltaisesta adaptaatioteoriasta en ole aiemmin kuullut. Lyhyesti määriteltynä adaptaatio eli sopeutuma (tai sopeuma) on piirre, jota tavataan nykymuodossaan sen takia, että luonnonvalinta on suosinut sitä. Esimerkiksi maksalla on evolutiivisesti kehittynyt tehtävä myrkkyjen pilkkomisessa ja rakkaudella on tehtävä parinmuodostuksessa. Mitä monimutkaisempi piirre on ja mitä paremmin se ratkaisi jotakin tiettyä menneisyydessä vallinnutta ongelmaa, sitä epätodennäköisempää on, että piirre olisi tulosta sattumasta.

”Teoria adaptaatioista” ei siis väitä, että ihmisen toimintaa ohjaisivat hänen geeninsä, kuten Tiensuu esittää. Eli osoittautuipa jokin piirre sopeutumaksi, sivutuotteeksi tai silkaksi kohinaksi, se ei vielä kerro mitään siitä, mikä ohjaa käyttäytymistämme. Tästä huolimatta on selvää, että vaikkapa altruismin takana olevien psykologisten sopeutumien huolellinen luonnehtiminen auttaisi myös Pantzarin ja Tiensuun oppialojen, kuluttajatutkimuksen ja valtiotieteiden, edistymistä. Moraalitunteemme ovat monimutkaisempia ja kenties myös lukuisampia kuin millään muulla eläimellä.

torstai 22. lokakuuta 2009

Uskontojen kelpoisuudesta

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Humanisti 2/2009 -lehdessä.

Uskonnoista kelpoisin

Muuhun maailmanmenoon verrattuna uskonnot näyttävät pysähtyneisyyden linnakkeilta. Jos aikaperspektiiviä kuitenkin laajennetaan, huomataan, että vuosisatojen varrella uskonnot ovat käyneet läpi joukon hienovaraisia mutta toinen toistaan merkittävämpiä muutoksia. Näin uskonnoista on tullut entistä parempia leviäjiä. Uskonnollisista tavoista ja tulkinnoista ovat siis jäljellä vain ne, jotka ovat muita tapoja ja tulkintoja paremmin edistäneet uskonnon leviämistä. Kyse on tässäkin evoluutioprosessista, sopivimman eloonjäämisestä.

Tämä uskonnon muotojen evolutiivinen edistyminen voi tapahtua periaatteessa kahdella tavalla. Uskonnollisuus voi ensinnäkin lisätä kantajansa lisääntymismenestystä. Ensimmäisenä tulee mieleen joillekin uskonnoille tärkeä ehkäisykielto, joka toimiessaan taatusti vaikuttaa vaikkapa siihen, kuinka suuri osa suomalaisista on lestadiolaisia. On myös väitetty, että keskimääräisesti katsottuna uskonnolliset ihmiset olisivat uskonnollisuutensa takia muita hieman onnellisempia ja terveempiä. Olipa asianlaita näin tai ei, tämäkin vaikutus saattaisi edistää uskonnon kantajan ja tätä kautta uskonnon eloonjäämistä. Myös moniin uskontoihin sisältyvällä avioeron hankaloittamisella saattaisi olla samansuuntaisia, lapsilukua kasvattavia vaikutuksia.

Toinen tapa uskonnolle tulla evolutiivisessa mielessä paremmaksi on saada aikaan käyttäytymistapoja, jotka eivät vaikuta kantajansa biologiseen kelpoisuuteen tai jopa heikentävät sitä (esim. selibaatti), mutta jotka kuitenkin edistävät uskonnon itsensä leviämistä. Itse asiassa uskonnot ovat pullollaan juuri tämänkaltaisia ohjeita ja käytäntöjä – lähetyskäskyjä, rippileirien nuotioiltoja, yhteislauluja yms. Pyhät kirjoitukset tietysti pysyvät eivätkä parane, mutta lauluista on vähitellen tullut tarttuvampia ja nuotiotarinoista koskettavampia. Toisin sanoen uskonnoista on tullut parempia psykologisten taipumustemme hyväksikäyttäjiä. Tunnettu sanonta toimii myös toisinpäin: kansa on oopiumia uskonnolle.

Syy, miksi tulin uskonnon virusmaista luonnetta pohtineeksi, johtuu eräästä muistikuvasta kouluvuosilta. Ala-asteella opettajanani oli juuri armeijasta kotiutunut harras uskovainen, joka uskontotunnilla esitteli Torinon käärinliinasta kertovia lehtijuttuja todistuskappaleena Jeesuksesta. Salkkuunsa hän oli liimannut näkyvän tarran, jonka tekstinä oli silloinen kirkko-slogan ”Se löytyy”. Eräällä uskontotunnilla kyseinen opettaja ei kuitenkaan esitelmöinyt uskontonsa totuuksista, vaan hän esitteli Vanhan testamentin ankaria sapattisääntöjä ja –rangaistuksia, joista hän teki pilaakin. Koko luokka naureskeli ajatukselle, että kengännauhojakaan ei saisi sitoa sunnuntaisin.

Tapaus liittyy uskontojen evoluutioon kieltämättä hyvin etäisesti (jos ollenkaan), mutta katsomalla asiaa uskonnon itsensä näkövinkkelistä tällaiset pienet ja arkiset tilanteet saattavat sittenkin osoittautua varsin merkityksellisiksi. Eli se, että ala-asteen opettaja esittelee lapsille kriittiseen sävyyn pyhiä kirjoituksia ja uskonnollisia tapoja, saattaakin olla vain yksi kristinuskolle kehittyneistä tavoista turvata omaa menestystään. Tämän näkemyksen mukaan pyhät kirjoitukset eivät ole tärkeitä ainoastaan pyhyytensä takia. Ne ovat tärkeitä myös siksi, että niiden sisältämien hullutusten avulla kapinahenkisille lapsille voidaan todistella, että uskonto ja uskovat eivät olekaan mitään kivettyneitä muinaisjäänteitä. Nehän edustavat itsekriittistä ajattelua! Ja Jeesuskin lopulta uhmasi sapattisääntöjä parantaen sairaita silloin kuin häntä itseään huvitti. Raamatun jakautuminen kahteen testamenttiin, vanhoilliseen ja uudistusmieliseen, ei siis ole todiste Jumalan tai hänen poikansa olemassaolosta, mutta se saattaa kertoa uskonnollisuuden muotojen käymästä olemassaolon taistelusta.

Vastaava kikka on todennäköisesti ollut monien lahkonperustajien käytössä ja sopiipa se maallisemmillekin liikkeille. Esimerkiksi Freud suorastaan erikoistui näennäisen kriittisesti tarkastelemaan omia teorioitaan. Toki myös myöhempien aikojen freudilaiset ovat tässä suhteessa kunnostautuneet: hehän jaksavat muistuttaa, että psykoanalyysi on kehittynyt sitten Freudin päivien – vaikka teorioiden tueksi ei edelleenkään tarjota pätevää näyttöä.

On joka tapauksessa selvää, että uskontoihin ja uskomusjärjestelmiin on kasautunut lukemattomia niiden oppeja levittäviä hienovaraisia strategioita. Olipa ajatus uskonnon järkevöitymisestä tällainen strategia tai ei, se saattaa uskonnon itsensä kannalta olla liiankin toimiva. Konstihan tulee vaivihkaa laimentaneeksi uskonnon oppeja – antaen samalla tilaa sekä rationaalisuuden että toisaalta myös fundamentalistisempien oppien leviämiselle. Aika näyttää, mitä maailmankatsomusten markkinoilla tulee tapahtumaan. Rationalismi tuskin koskaan tulee lisäämään kantajiensa lisääntymismenestystä, mutta ainakin ajoittain rationalismikin näyttää tuottavan itsensä leviämistä edistäviä tapoja ja tarinoita.

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Evoluutio ja seksuaalisuus

Voima –lehdessä 8/2009 oli Ville Lähteen tekemä kirja-arvio Jerry A. Coynen teoksesta Why Evolution Is True (Oxfrod 2009). Lähde kirjoittaa, että Coyne nostaisi esiin

monien tutkijoiden taipumuksen kertoa darwinistisia tarinoita tilanteissa, joissa niillä ei ole välttämättä selitysvoimaa, kuten esimerkiksi seksuaalisen käyttäytymisen selittämisessä.


Olin yllättynyt Lähteen lausunnosta. Seksuaalinen käyttäytyminenhän on alue, jonka selittämisessä evoluutioteoria on parhaimmillaan. Mikä muu kuin seksuaalinen käyttäytyminen lopulta on määrännyt sen, kuka pääsi jatkamaan sukuaan, siis siirtämään ominaisuuksiaan – eli geenejä niiden takana – tulevaisuuteen? Harvaan asiaan on kohdistunut yhtä voimakasta valintapainetta.
Totta kai seksuaalisuudessakin on seikkoja, jotka ovat pelkkiä sivutuotteita darwinistisista prosesseista, mutta koska Lähteen vihjailu on täysin yksilöimätöntä, sitä on pidettävä virheellisenä. Pidän turhana myös seuraavan seikan korostamista, joka arvion loppupäätelmänä kuulostaa melkeinpä moraaliposeeraamiselta:

Elävien olentojen piirteet ovat voineet vakiintua aivan eri käyttöön kuin mihin ne ovat päätyneet, eivätkä ne ole säilyneet mitään "varten" vaan myös siksi, ettei niistä ole suurempaa haittaa.


Tämä on päivänselvää, eikä huomiolla ole minkäänlaista uutuusarvoa biologiassa. (On kuin epätäydellisyyden korostajat pelkäisivät, että jos luonnossa kaikki olisi täydellistä, tavalliset ihmiset alkaisivat kuvitella, että yhteiskunnatkin ovat jo parhaita mahdollisia.) Lisäksi sen selvittämiseksi, mikä piirre on sopeutuma ja mikä Lähteen korostama sivutuote, meidän on noudatettava menetelmää, jolla selvitetään nimenomaan sitä, onko jokin ominaisuus kehittynyt hoitamaan jotakin tehtävää vai ei. Yleisesti ottaen kirja-arvio toki oli asiallinen, varsinkin ottaen huomioon, miten harvoin Voima –lehdessä evoluutioteemaa käsitellään.

torstai 1. lokakuuta 2009

Parinvalinnasta

Vauva-lehden toimittaja haastatteli juttua varten. Aiheena oli muun muassa se, mitä nainen/mies etsii kumppaniltaan, ja toiseksi onko parinvalinta biologian näkökulmasta vain tarvetta löytää mahdollisimman hyviä geenejä lapsille. Ohessa on pohdintojani, jotka perustuvat pitkälti Rakkauden evoluutio -kirjaan.

Ihminen on pitkiä parisuhteita muodostuva olento. Meillä on (seksitarpeen lisäksi) voimakas halu ja taipumus etsiä omaa rakastettuamme. Nämä tunteet riittävät selitykseksi sille, miksi paria haemme tai mitä hänessä etsimme. Meillä on siis taipumus rakastua ja haluamme olla rakastetun lähellä. Mutta miksi tällainen taipumus on ihmiselle kehittynyt?

Hyvin harva nisäkäs muodostaa pitkiä parisuhteita - vain muutama prosentti - joten ilmiö suorastaan vaatii selitystä. Muille pelkkä seksinhimo näyttää riittävän. Miksi siis rakastumme - tai toisaalta tunnemme mustasukkaisuutta tai seksuaalista inhoa? Miksi olemme enemmän lintujen kaltaisia parinmuodostuksessamme? Kysymys voidaan asettaa myös toisin: miksi ihmiskoiras ottaa osaa jälkeläisten/perheen hoivaamiseen?

Pohdittaessa, mitä parisuhteesta evolutiivisessa mielessä haetaan, pitääkin tarkkaan ottaen vastata kysymykseen, mihin tarkoitukseen ja millaisissa oloissa perhetunteemme ovat kehittyneet.

Suurin osa pitkille parisuhteille annetuista selityksistä liittyy siihen, että ihmislapsi on niin pitkään niin avuton. Vauva tarvitsee monta vuotta jatkuvaa hoivaa eikä se pysty elättämään itseään vuosikausiin. Mitä ilmeisimmin ihmisen evoluutioympäristössä sellaiset vauvat selvisivät muita paremmin, jotka saivat hoivaa sekä isältä että äidiltä - sekä molempien suvuilta.

Toinen ja harvemmin esitetty selitys ei niinkään liity lapsen eloonjäämiseen vaan siihen, kuinka hedelmällinen perhe on. Teorian mukaan nainen on miehen voimavarojen avulla takia pystynyt suuntaamaan enemmän omia resurssejaan siihen, että hän tulisi uudelleen hedelmälliseksi sen sijaan, että hän olisi investoinut jo syntyneisiin lapsiin. Toisin sanoen miehen hoiva on saattanut kehittyä lapsen hyvinvoinnin sijaan/lisäksi ylläpitämään ”lisääntymisyksikön” hedelmällisyyttä.

Biologit ovat jonkin verran erimielisiä, mikä on näiden tekijöiden merkitys isän antaman hoivan (eli parisuhteen) evoluutiolle. Selvää kuitenkin on, että tekijät eivät sulje toisiaan pois. (Parisuhdetaipumusta selittänevät myös ihmisnaaraiden valikoivuus - he ovat taitavia arvioimaan koiraiden luotettavuutta - ja kumppanien mustasukkaisuus kumppaneistaan - vapaita naaraita ei juuri ole ollut tarjolla. Nykyisen kaltaisia sinkkumarkkinoita ei evoluutioympäristössä ollut, vaan kaikki hedelmälliset naiset olivat jo jonkun vaimoja tai vielä perheen ja suvun valvovan silmän alaisina.)

Eräs haastattelun aihe koski myös sitä, onko olemassa universaalia "hyvää miestä" vai onko kyse pikemminkin osapuolten yhteensopivuudesta? Tiedetään, että on olemassa joitakin universaalisti haluttuja ja ilmeisesti hyvästä perimästä kertovia piirteitä, mm. symmetrisyys. Kaikki eivät kuitenkaan voi saada kaikkein laadukkainta yksilöä. Jos halu kohdistuisi vain häneen, jäisi äkkiä lapsettomaksi. Emme voi olla sellaisten yksilöiden jälkeläisiä. Meille onkin kehittynyt kyky arvioida oma asemamme pariutumismarkkinoilla, joka sitten suuntaa sitä, millaisiin yksilöihin rakastumme tai keitä kohtaan tunnemme inhoa. Rakastunut onkin oikeastaan hyvin tarkkanäköinen. Hänen kannattaa nähdä kumppanissaan hyviä ominaisuuksia, joita muut eivät näe. Toisin sanoen rakastumisen takia tuntuu siltä, että emme parinvalinnassamme tee myönnytyksiä, vaikka kaikki eivät voi kuvankaunista ja hyväluontoista miljonääriä saadakaan.

Koska kyse oli Vauva-lehdestä, eräs teema haastattelussa koski vauvakuumetta ja sen merkitystä parinvalinnalle ja kumppanimieltymyksille. Hakeeko vauvakuumetta poteva erilaista kumppania kuin etsiessään pelkkää seksikumppania?

Ihmisnaaraan vauvakuumeesta on olemassa hyvin vähän tutkimusta, puhumattakaan kumppanimieltymyksistä sen aikana. Näyttää kuitenkin siltä, että koiras, joka naaraan silmissä on sopiva isä lapselle, on samalla ainakin jollakin tavalla seksikäs koiras. Naaraan tunteet ovat mitä ilmeisimmin kehittyneet sekä hakemaan mahdollisimman hyviä geenejä että hyvää hoivaa lapselle ja perheelle. Olosuhteista riippuu jonkin verran, minkä verran kumpaakin painotetaan. Yleensä kompromissit ovat pakollisia, mutta kuten todettua, rakkauden takia ne eivät tunnu siltä. Pienet puutteet rakastetussa voivat olla vain hellyttäviä – ainakin suhteen alussa. Rakkauden voidaan jopa ajatella kehittyneen epärealististen vaatimusten ohittamiseen.

Toki haastattelussa puhe tuli myös siitä, millaisiin seikkoihin nainen/mies ylipäätään kiinnittää huomionsa paria valitessaan? Tästä on Rakkauden evoluutiossa pitkiä kuvauksia, joten jääköön vastaus tässä lyhyeksi. Kriteerit ovat pitkälti samoja miehillä ja naisilla: molemmat haluavat kilttiä, rakastettavaa, rakastunutta, älykästä, hyväluontoista. Pieniä keskimääräisiä eroja on siinä, minkä verran arvostetaan ulkonäköä ja statusta sekä siinä, mitä lyhyeltä seksisuhteelta vaaditaan. Hajujen suhteen taas näyttää siltä, että miellymme jossakin määrin sellaisiin tuoksuihin, jotka kertovat immuunipuolustuksen erilaisuudesta. Oletettavasti jälkeläiset ovat näin saaneet paremmat mahdollisuudet taudinaiheuttajia vastaan.

Ihmisnaarailla kumppanimieltymykset ovat myös osittain erilaisia riippuen siitä, missä kuukautiskierron vaiheessa he ovat. Ovulaation aikaan eli hedelmällisimmässä vaiheessa suositaan keskimäärin hieman maskuliinisempia koiraita. Biologit ovat tämänkin merkityksestä hieman erimielisiä. Näppituntumani on, että käytännön parittelupäätöksissä mieltymysten vaihtelulla ei nykynaaraille ole paljonkaan merkitystä. Osa biologeista kuitenkin pitää mieltymysmuutoksia jopa merkkinä siitä, että ihmisnaaraalla olisi kiima-aika. Olipa kyseinen nimitys sovelias tai ei, ilmiöllä näyttäisi olevan hyvin vähän merkitystä nykynaaraan (tai -koiraan) lisääntymismenestyksen kannalta.

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Yksi- vai moniavioinen?

Iltalehden toimittaja haastatteli minua moniavioisuuteen liittyen; ohessa pohdintojani. Pidemmin asiaa käsitellään Rakkauden evoluutio –kirjassa. IL:n juttu ilmestyi la 19.9.2009.

Kysymykset ihmisen lisääntymispsykologiasta ja -biologiasta eivät jätä ketään kylmäksi, etenkin kun tulee puhe moniavioisuudesta ja rinnakkaissuhteista. Eräs psykoanalyytikko esimerkiksi väitti, että monivaimoisuutta tutkivat biologit yrittäisivät muka oikeuttaa ja puolustella omia fantasioitaan. Ilmiön selittäminen ei kuitenkaan ole sen oikeuttamista.

Tiedetään, että suurin osa yhteisöistä, n. 80 prosenttia, on sallinut monivaimoisuuden. (Monimiehisyys taas on hyväksyttyä vain noin puolessa prosentissa yhteisöjä.) Myös geeniperimä vihjaa lisääntymismenestyksen olleen epätasaisempaa miesten parissa. Tämä on saatu selville vertailemalla vain isältä periytyviä Y-kromosomin ja vain äidiltä periytyviä mitokondrion geenejä.

Suurin osa ihmiskunnan geeneistä on silti aina asunut yksiavioisissa perheissä. Kautta historian vain harvat ja valitut ovat pystyneet monivaimoisuuteen eli polygyniaan.

Monista vaimoista lienee joka tapauksessa ollut lisääntymisetua miehille. Muutoin olisi vaikea selittää vaikkapa miesten suurempaa seksuaalista vaihtelunhalua tai taipumusta muodostaa haaremeita aina, kun heillä siihen on mahdollisuus. Kauniiden naisten haaremi on edelleen monien miesten fantasia. Toisaalta on mahdotonta tarkkaan tietää, kuinka paljon nykymiehissä on monivaimoisten esivanhempien geenejä. Lisäksi on selvää, että yksiavioisuus ei tarkoita uskollisuutta: myös satunnaisista rinnakkaissuhteista koituneet lisääntymisedut saattaisivat selittää sukupuolten välisiä eroja seksuaalisuudessa.

Lisäksi kaikissa yhteisöissä tunnetaan avioero. Keskimäärin miehellä lienee ollut paremmat mahdollisuudet avioitua uudelleen; miehen lisääntymisura kun on paljon pitempi. Miehiä onkin oletettavasti aina kierrätetty naisia enemmän, mikä myös on saattanut tuottaa miehille voimakkaampia taipumuksia monivaimoisuuteen ja rinnakkaissuhteisiin.

Ihmisellä näyttäisi joka tapauksessa olevan enemmän taipumuksia, jotka tukevat yksiavioisuutta kuin moniavioisuutta, mm. voimakas mustasukkaisuuden tunne.

Onko ihminen siis sittenkin ns. sarja-avioituja? Linnuthan muodostavat ihmisen tapaan parisuhteita ja hoitavat yhdessä jälkeläisiään, mutta kumppani saattaa vaihtua seuraavaksi pesintäkaudeksi. On selviä merkkejä siitä, että olisimme valmistettu olemaan rakastuneena enimmillään joitakin vuosia. Kaikki tietävät, että sydän muuttaa mieltään ja että intohimoisinkin rakkaus laimenee. Rakkauden jälkeen seuraa yleensä tasaisempi kiintymys kumppaniin ja yhteisiin jälkeläisiin. Rakastumiseen liittyvän kömpelyyden ja pakonomaisten ajatusten pitkittäminen ei kaiketi ollut hyvä strategia esivanhemmillemme. Toisaalta voidaan kysyä, miksi nainen haluaisi hylätä lastensa isän tai miksi mies haluaisi hylätä lastensa äidin. Tiedetäänkin, että pariskunnat, joilla on useampia lapsia eroavat keskimäärin harvemmin.

Tällä kaikella saattaa olla merkitystä ehkäisyä harjoittavien parien kannalta. Emme ole – emme voi olla – sellaisten yksilöiden jälkeläisiä, jotka jäivät lapsettomaan suhteeseen. Onkin mahdollista, että tunteemme ovat kehittyneet ohjaamaan meitä kohti parempia lisääntymisnäkymiä. Toisin sanoen, täysin yhteensopivatkin osapuolet voivat muutaman vuoden kuluttua kyllästyä toisiinsa ja erota, ilman erityistä ja näkyvää syytä. Toki myös puolisoiden markkina-arvot saattavat muuttua joskus hyvinkin nopeasti, jolloin toisen osapuolen lisääntymisnäkymät ovatkin olleet paremmat toisaalla.

Parisuhteisiin kuuluu siis aina konflikteja, osapuolten lisääntymisintressit kun eivät koskaan voi olla identtisiä. Kannattaakin huomata, että jos intressit osuisivat täysin yksiin, meillä tuskin olisi koko rakastumisen tunnetta. Miksi tuhlata siihen energiaa, jos toista ei tarvitsekaan vakuuttaa sitoutumisesta ja uskollisuudesta?

tiistai 8. syyskuuta 2009

Ihmisluonto ja sosiaalinen konstruktionismi

Seuraava katsaukseni ilmestyi Skeptikko 3/2009 -lehdessä.

- - -

Muotitietoinen vai poliittisesti oikeaoppinen?

Hacking, Ian (2009): Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? Suom. Inkeri Koskinen. Vastapaino. Tampere.



Seuraavat lyhyet lausunnot on poimittu hyvin satunnaisella Internet-haulla. Niitä yhdistää kaksi seikkaa:
1) Otteet ovat peräisin muutaman vuoden sisällä yliopistoissamme ilmestyneistä opinnäytetöistä ja
2) Niissä puhutaan jonkin ilmiön sosiaalisesta rakentumisesta tai konstruoitumisesta (korostukset lisätty).

Todellisuus on sosiaalisesti rakentunut. Näin ollen myös kaikki tieteellinen tieto on sosiaalisesti ja historiallisesti rakentunutta.

Todellisuus on sosiaalisesti konstruoitunut, ja se näyttäytyy ja tulee ymmärrettäväksi ainoastaan merkitysrakenteiden välityksellä.

Todellisuus on sosiaalisesti konstruoitunut, rakentunut merkitystulkinnoista ja tulkintasäännöistä, joiden avulla eletään arkielämää.

Lapsuus on sosiaalisesti konstruoitunut kausi, jossa lapset elävät, ja kategoria, joka on osa laajempaa yhteisöä.

Lapsen käsitteellinen ajattelu muotoutuu ulkoisen vaikutuksen alaisena ja on sosiaalisesti konstruoitunut.

Kieli on merkkijärjestelmä, joka on sosiaalisesti rakentunut.

Toisin sanoen sukupuoli on sosiaalisesti rakentunut, ja se perustuu tietoomme, asenteisiimme ja uskoomme siitä, mikä tai kuka on nainen tai mies.

Gender on sosiaalisesti rakentunut ja kulttuurisesti tuotettu.


Olen aina kummastellut tämänkaltaisia väitteitä ”X:n sosiaalisesta konstruoitumisesta”, mutten ole jaksanut kunnolla perehtyä lausuntojen takana oleviin ajatusmalleihin. Se on vain ollut liiankin helpon kritiikin kohde. Eikö X:n olemassaoloon muka vaikuta evoluutiossa kehittyneet tunnevalmiutemme ja taipumuksemme, siis ihmisluonto?

Luonnontieteilijäpiireissä etenkin ”todellisuuden” sosiaalinen rakentuminen on herättänyt ihmetystä. Richard Dawkinsin lausahdusta siitä, että kukaan ei ole sosiaalikonstruktionisti kymmenen kilometrin korkeudessa, lainataan usein hieman ivalliseen sävyyn. Lentokoneessa istuessaan kun on parasta uskoa, että insinöörien kuva todellisuudesta perustuu muihin kuin sosiaalisiin seikkoihin.

Kanadalaisen Ian Hackingin (synt. 1936) teos Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? antaa konstruktionismin suosiolle joukon uskottavia selityksiä, vaikka välillä ne pitääkin etsiä turhanaikaisen käsitepyörittelyn takaa. Kun tutkija tai opiskelija siis kirjoittaa, että jokin ilmiö on sosiaalisesti konstruoitunut, taustalla on yleensä jokin tai jotkin seuraavista seikoista. (Lista on koottu kirjan perusteella, mutta sitä on paikoin höystetty omilla tulkinnoillani.)

1) Kirjoittaja vain seuraa muoti-ilmiötä. Opinnäytteen tekijä saattaa kuvitella, että hänen työnsä ohjaaja haluaa lukea nimenomaan sosiaalisesta rakentumisesta (mikä saattaa tietysti olla tottakin). Hackingin mukaan konstruktio on ollut niin trendikästä, että konstruktionistisesta näkökulmasta on tullut tylsä – sanan kummassakin merkityksessä, ikävystyttävä ja tehoton. Hacking jatkaa: ”Voi yhä olla vapauttavaa oivaltaa äkkiä, että jokin on rakentunutta eikä osa asioiden, ihmisten tai yhteiskunnan luonnollista järjestystä. Mutta konstruktioanalyysit lisääntyvät jatkuvasti kohtuutonta tahtia. Kun katsoo niiden lukuisia nimekkeitä, alkaa ihmetellä mitä virkaa ilmauksella ’sosiaalinen konstruktio’ oikeastaan on.”

2) Tutkija haluaa kertoa olevansa vapaa- ja uudistusmielinen. Hacking kirjoittaa: ”Yksi ’konstruktion’ houkuttelevista puolista on ollut sen yhteys radikaaleihin poliittisiin asenteisiin, hämmentyneestä ironiasta ja vihaisesta naamioiden riisumisesta aina uudistuksiin, kapinaan ja vallankumouksiin saakka. Sanaa käyttämällä julistetaan, millä puolella puhuja on.” (Ks. myös kohta 6.) Ja mitä pidemmälle kirjoittaja pyrkii tarkentamaan ajatuksiaan konstruktionismista, sitä enemmän kaikki alkaa kuulostaa tekosyvälliseltä sanahelinältä. Esimerkki Elore 1/2007 -lehdestä: ”Käsitys todellisuudesta on sosiaalisesti rakentunut siinä mielessä, että yksilö kokee kollektiivisiksi vakiintuneet tavat ja käsitykset objektiiviseksi todellisuudeksi.” On syytä ihmetellä, miksi sosiaalisuutta korostetaan tällä tavoin: miten muutenkaan kollektiiviset käsitykset voisivat levitä/rakentua?

3) Tutkija puhuu käyttäytymisen kannalta epäolennaisista käsitemaailman asioista (esim. mustasukkaisuuden tai homoseksuaalikulttuurin idean sosiaalinen rakentuminen). Ongelma on siinä, että se, millä tavoin jokin idea vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, on empiirinen kysymys, jota ei käytännössä haluta tutkia tai edes ilmaista selkeästi. Hacking: ”Joskus pelkkä ilmauksen ’sosiaalinen rakentuminen’ lausuminen vaikuttaa pikemminkin siltä, kuin nousisi julistamaan herätysliikkeen kokouksessa eikä teesin tai hankkeen pukemiselta sanoiksi.” Hacking myös väittää, että ”useimmat sosiaalista rakentumista käsittelevät teokset eivät esittele mitään rakentamista muistuttavaakaan”. Näin konstruktiosta on tullut ”kuollut metafora”. Myös tässä yhteydessä on ihmeteltävä sanan sosiaalinen korostamista: mitä muutakaan idean leviäminen voisi olla?

4) Tutkija kuvittelee, että joku kuvittelisi ilmiön olevan kaikissa olosuhteissa väistämätön. Kaikkein voimakkaimmat sosiaalikonstruktionistiset opinkappaleet ovat yleensä liittyneet sukupuoleen, jonka biologiaa esimerkiksi monissa naistutkimuksen suuntauksissa vältellään ja vähätellään. Tämä biologisten selitysten hylkääminen vain sen takia, että ne ovat biologisia, antaa niille kuitenkin enemmän valtaa kuin ne ehkä muuten ansaitsisivat. Ja jälleen kyse on puhtaasti empirian piiriin kuuluvista asioista: mitkä ympäristötekijät vaikuttavat yksilönkehitykseen milläkin tavalla.

5) Tutkija kuvittelee, että jos ilmiö on rakentunut sosiaalisesti, se on helpompi muuttaa. Kyse on kuitenkin väärinymmärryksestä. Pelkkä konstruoitumisen ilmaiseminen ei kerro mitään siitä, miten helposti/vaikeasti ja millä keinoin asiat ovat muutettavissa; siihen tarvitaan konkreettisia havaintoja ja kokeellista tutkimusta.

6) Tutkija ajattelee, että tulisimme paremmin toimeen, jos kyseistä ilmiötä ei olisi tai jos se olisi toisenlainen (ks. myös kohdat 2 ja 8). Etenkin sukupuoliin ja tasa-arvokysymyksiin liittyy asioita, joiden monesti toivotaan olevan toisenlaisia. Joskus kyse on epäilemättä ollut halusta korvata (kapitalistisen) talouden lainalaisuudet jonkinlaisen ideamaailman uudenlaisella tiedostamisella.

7) Tutkija on kyllästynyt siihen, että luonnontieteilijät näyttävät esiintyvän universumin syvimpinä luotaajina, lopullisten totuuksien löytäjinä. Kyse on siis jossakin määrin kilpailusta tieteen arvovallasta. Ja arvostustahan haluavat kaikki: apurahat tai henki! Hacking kirjoittaa: ”On totta, että monet tieteenvihaajat ja mistään tietämättömät käyttävät konstruktionismia hyväkseen oikeuttaakseen voimattoman vihamielisyytensä tiedettä kohtaan. Konstruktionismi tarjoaa äänen tuolle raivolle järkeä kohtaan. Ja monet konstruktionistit näyttävät tuntevan vastenmielisyyttä luonnontieteiden käytäntöjä ja sisältöä kohtaan.” Esimerkki Liiketaloudellisesta Aikakauskirjasta 3/2001: ”Lähtökohtana tässä artikkelissa on, että tiede on sosiaalisesti rakentunut tapa tuottaa ja ymmärtää tietoa eikä siinä mielessä sen ’parempaa’ tai ’oikeampaa’ kuin mikään muukaan tiedon tuottamisen tapa.”

8) Tutkija on tiedettä kiinnostuneempi vallasta, politiikasta tai ideologioista. Hän saattaa kuvitella, että tiedon tai todellisuuden väittäminen sosiaalisesti rakentuneeksi on jonkinlaista naamioiden riisumista, joka voi vapauttaa sorrettuja alistavista valtasuhteista. Vaikka mitään konkreettista ei näissä yhteyksissä yleensä sanota, tutkija on ainakin osoittanut olevansa moraalisesti oikeamielinen ja kaikenlaisen tasa-arvon kannattaja. Toisin sanoen, tutkija ei usko, että tieteen objektiivisuudesta olisi apua sorrettujen aseman parantamisessa.

Kolme seikkaa on syytä nostaa syvemmän tarkastelun kohteeksi: ensin kysymys vuorovaikutuksista (tai kehävaikutuksista kuten Hacking niitä yleensä kutsuu), sitten kysymys tieteen olemuksesta ja lopuksi ihmisluonnon merkitys.

Ne vuorovaikutukset, ne vuorovaikutukset!

Ihmiset ovat ajattelevia ja ympäristöään seuraavia otuksia. He voivat tulla tietoisiksi siitä, että heidät on luokiteltu johonkin (sosiaalisesti tuotettuun) kategoriaan (esim. lapsi, pakolainen, homoseksuaali). Ja tämä luokittelu saattaa vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä, mikä puolestaan saattaa vaikuttaa tuleviin luokitteluihin jne. Hacking kirjoittaa: ”Vuorovaikutukset ovat joskus voimakkaita. Mitä kerran tiedettiin tiettyyn luokkaan kuuluvista ihmisistä voi muuttua virheelliseksi koska tuohon luokkaan kuuluvat ihmiset ovat muuttuneet sen vuoksi, kuinka heitä on luokiteltu, mitä he uskovat itsestään, tai en vuoksi, miten heitä on kohdeltu tuohon tapaan luokiteltuina.”

On myös selvää, että vaikka yksilö ei kykene itse tulemaan tietoiseksi joutumisestaan johonkin luokkaan, esim. autisteihin tai lapsiin, luokittelun perusteella luodut hoivakäytännöt vaikuttavat yksilöön joka tapauksessa. Hacking jatkaa: ”Kehävaikutuksia löytyy kaikkialta. Ajatelkaa, mitä neron käsite merkitsi romantikoille, jotka näkivät itsensä neroina, ja mitä heidän käytöksensä vuorostaan teki neron kategorialle. Ajatelkaa muutoksia, joita lihavuuden, ylipainon ja anoreksian käsitteet ovat saaneet aikaan. Jos joku puhuu neron tai anoreksian sosiaalisesta rakentumisesta, hän todennäköisesti puhuu ideasta, tuon idean mukaisesti luokittuvista ihmisistä, idean ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta sekä niistä monilukuisista sosiaalisista käytännöistä, joita tähän vuorovaikutukseen liittyy.”

Mutta onko näissä huomioissa mitään sellaista uutta, joka pitää opinnäytetöissä tai artikkeleissa yhä uudelleen tuoda esiin? Totta kai ihmisten ja ideoiden väliseen vuorovaikutukseen toisinaan ”liittyy käytäntöjä”. Mutta voidaanko tämän perusteella tehdä ennusteita tai antaa selityksiä ihmisten käyttäytymiselle? Ei tietenkään. Ollakseen vakavasti otettava tieteellinen suuntaus konstruktionismin – ja yhteiskuntatieteiden yleisesti – on pyrittävä ennustamaan tai selittämään ihmisen käyttäytymistä. Vetoaminen vuorovaikutuksen monimutkaisuuteen ei ole tiedettä vaan tieteelliselle asenteelle vierasta periksi antamista.

Toisin sanoen, jotta väitteet sosiaalisesta rakentumisesta olisivat perusteltuja, on selvitettävä edellä mainittujen kehä-/vuorovaikutusten voima ja merkitys. Näiden tutkiminen on kieltämättä yksi vaikeimpia haasteita ihmistieteissä, mutta siihen on ainakin pyrittävä. On mahdollista, että tästä konstruktionismia koskevasta tiedesodasta jääkin jäljelle vain tämä yksi empiirinen kysymys. Miten ideat vaikuttavat meihin? Jos kysymystä tarkennetaan edelleen, päädytään usein perimmäisiin kysymyksiin oikean ja väärän, siis moraalin ja moraalitunteiden alkuperästä. Jos konstruktionisti hyväksyy, että ihmiselläkin on evoluution tuottamia vaistonkaltaisia tunnevalmiuksia (esim. häpeää, paheksumista, kiitollisuutta), kysymykset tarkentuvat jo huomattavasti. Millä tavoin mikäkin idea suuntaa moraalisia tunnevalmiuksiamme? Miten ja miksi normit muuttuvat ja leviävät? Ihmisyhteisöjä koskeva tiede saattaa monestakin syystä olla mahdotonta, mutta muodikas tukeutuminen sosiaaliseen rakentumiseen ei ainakaan auta ihmistieteiden kehittämisessä.

Tieteen perusolemus – ja ihmisluonnon

Entä onko järkevää väittää tiedettäkin sosiaaliseksi konstruktioksi? Ja jos on, millä perustein? Runollisesti ilmaistuna tieteen tehtävä on totuuksien kokoelman laajentaminen. Mutta kuten Hacking toteaa, se mikä siinä on sosiaalista, on sosiaalista vain triviaalisti: tietysti tutkijan on jossakin työnsä vaiheessa oltava sosiaalinen. On kenties perusteltua sanoa, että totuuskokoelman laajentaminen prosessina on sosiaalisesti rakentunutta, mutta samalla on selvää, että tämä prosessi ei saa vaikuttaa lopputuloksen totuudenmukaisuuteen. Muuten kyse ei ole tieteestä. Tiede pyrkii kohti vastauksia ja näistä vastauksista tulee vähitellen pysyviä ja vakaita, mikäli niiden takana on riittävästi kokeellisia ja teoreettisia syitä.

Suuri osa konstruktionisteista varmasti hyväksyy väittämät tieteen totuuspyrkimyksistä. Moni kuitenkin sanoo, että tietokokonaisuuksien vakauteen liittyy silti aina jonkin verran tieteen ulkopuolisia, yhteiskunnallisia tekijöitä. Mutta mitä nämä tekijät ovat? Kuten muissa vastaavissa yrityksissä paljastaa ”piilovaikutuksia” Hackinginkin löydökset ovat tieteen lopputulosten kannalta joko epäolennaisuuksia (aseteollisuudella oli vaikutusta laser-keksintöihin) tai ratkaisemattomia yksityiskohtia (pidettiinkö kapteeni Cookia Havaijilla jumalhahmona vai ei). Nähdäkseni soveliasta olisikin todeta, että viime kädessä yhteiskunnallisten seikkojen näkyminen tietokokonaisuuksissa on empiirinen kysymys, joka on ratkaistava tapauskohtaisesti. Ja normaalit tieteelliset menetelmät riittävät tämänkin selvittämiseen.

Ottaen huomioon edellä mainitut lainaukset, Hackingin oma kanta konstruktionismin äärimuotoihin on joissakin suhteissa yllättävän avoin. Hän ei esimerkiksi ota kantaa siihen, missä määrin joidenkin radikaalifeministien väite, että tieteen objektiivisuus olisi huiputusta, pitää paikkaansa. Hackingin mukaan kyse saattaa jopa olla sukupolvikysymyksestä (ei siis sukupuolikysymyksestä). Kokonaisuutena teos on myös melko hajanainen: moni kirjan luvuista on koottu Hackingin vanhoista ja aiheen kannalta irrallisista artikkeleista (joiden vanhentumisen hän itsekin myöntää). Lisäksi etenkin luku mielenhäiriöistä ja niiden ”rakentumisesta” on liian pitkä: on selvää, että mielenhäiriöiden luokittelu on historian saatossa ja psykiatrian kehittyessä muuttunut ja että se, mihin mielenhäiriöön yksilö luokitellaan, vaikuttaa häneen (jos ei tietoisen harkinnan kautta niin viimeistään hoitokäytäntöjen kautta).

Kirjan suurin heikkous on kuitenkin perustavampaa laatua: se ei ota kantaa jo arvion alussa mainittuun ihmisluontoon. On päivänselvää, että ihmisten maailma on rakentunut kulttuurisesti, historiallisesti ja yhteiskunnallisesti. Mutta yhtä selvää on, että tämän konstruoitumisen ovat tehneet ihmislajin edustajat, jotka lajinkehitys on muovannut konstruoimaan maailmaa lajilleen ominaisella tavalla. Aivan vastaavasti kuin muurahaiset lajityypilliseen tapaansa konstruoivat pesiä ja yhteistyöjärjestelmiä. Toisin sanoen ihmislajille tyypilliset psykologiset ominaisuudet ovat aktiivisesti mukana konstruoimassa kaikkia kulttuurisesti erilaisia parisuhteita, perhesysteemejä, oikeudellisia tapoja, oikeudellisia käsityksiä jne. Ihmisluonnon aktiivinen läsnäolo on tunnistettavissa kaikessa sosiaalisessa konstruktiossa [1].

Yhteenvetona teoksesta voisi todeta, että yhtäällä pienellä tiivistämisellä ja toisaalla ihmisluonnon kunnollisella huomioimisella se olisi ollut mainiota vastalääkettä akatemiaan pesiytyneelle relativismille – ja tätä kautta tarpeellista luettavaa skeptikoillekin. Erityishuomion ansainnee myös kirjan tamperelainen kustantaja, jonka maine on ainakin aiemmin perustunut hermeneutikkojen, diskurssianalyytikoiden, postmodernistien, freudilaisten ja juuri sosiaalikonstruktionistien teoksiin.

VIITTEET

[1] Émile Durkheimin sosiologisen koulukunnan mukaan yhteisöllisiä ominaisuuksia ei pidä selittää yksilöiden psykologisilla ominaisuuksilla (”Sosiaalinen on selitettävä sosiaalisella”). Myös kulttuurien (saati lajien) välistä vertailua on tässä hengessä pidetty epätieteellisenä lähtökohtana. Suomalaisen Edvard Westermarckin selostus tästä durkheimilaisten erheestä on konstruktionismikiistan kannalta edelleen pätevä:
He eivät ole riittävästi pohtineet sitä yksinkertaista, mutta äärettömän tärkeää tosiasiaa, että kaikki eri etniset ryhmät kuuluvat samaan eläinlajiin, ja että etnisten ryhmien täytyy jo siksi muistuttaa toisiaan, ja että tällä etnisten ryhmien toisiaan muistuttamisella on lujempi perusta kuin niillä eroilla, jotka ovat kulloinkin vaihtelevan sosiaalisen ympäristön vaikutusta. Voimmeko me paljastaa tällaisia samanlaisuuksia muutoin kuin tekemällä vertailuja? Miten me muutoin voisimme erottaa sen mikä on paikallista, siitä mikä taas on kaikille yhteistä? Voidaan vieläpä kysyä, miten voimme tyhjentävästi selittää itse sosiaalista ympäristöä ottamatta huomioon ihmislajin sielullista ominaislaatua?
Westermarckin perhettä ja moraalia koskevat tutkimukset ovat tavallaan konstruktionismia, mutta sellaista joka tarkastelee myös yhteisen ihmisluonnon mukanaoloa.

Johdattelun mahdollisuus terapiassa

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 3/2009 -lehdessä (eri otsikolla). Yksi pääpointti siinä on, että terapiaympäristö sellaisenaan ei ole pätevä paikka selvitettäessä sitä, missä määrin terapeutti mahdollisesti johdattelee potilasta.

- - -

Psykoanalyysi selittää hyväksikäyttöselvitysten epäpätevyyttä

Helsingin Sanomissa 18.4.2009 kerrottiin Katarina Finnilä-Tuohimaan väitöstutkimuksesta, jonka mukaan asiantuntijoiden selvitykset lasten hyväksikäyttöepäilyistä ovat suurelta osin puutteellisia. Kyse oli lähinnä mielenterveyden ammattilaisten tekemien haastattelujen johdattelevuudesta sekä heidän ”vahvoista asenteistaan”.
Uutisesta ei kuitenkaan selvinnyt syytä kyseisille ilmiöille. Väitän, että pääsyyt löytyvät psykoanalyyttisen liikkeen jäämistöstä.
Vielä 1980-luvulla suurin osa Suomen psykiatrian professoreista oli psykoanalyytikoita. Psykiatriset häiriöt selitettiin ja ymmärrettiin psykodynaamista käsitteistöä käyttäen.
Ongelmallista tilanteessa on ensinnäkin se, että psykoanalyysiin on perinteisesti kuulunut joukko katteettomia uskomuksia ihmisluonnosta, joista osa on jäänyt elämään käytännön terapiatyöhön.
Toiseksi psykoanalyyttisia tulkintoja ei ole suunniteltu dokumentoimaan menneisyyttä. Niiden tarkoitus on pikemminkin tuoda muutos potilaan uskoon.
Terapeuttien välillä on luonnollisesti suuria eroja, mutta historiallisesti katsoen he ovat olleet äärimmäisen vähän kiinnostuneita analyysissa syntyneen tarinan totuudellisuudesta. Kun tähän vielä lisätään pienen lapsen johdateltavuus, ei ole ihme, että haastatteluihin perustuvat selvitykset hyväksikäytöstä ovat hataralla pohjalla.

Vastaavat huomiot pätevät aikuisiin. Jos terapeutti elää siinä uskossa, että tiedostamattomalla seksuaalisuudella on suuri merkitys varhaislapsuuden ristiriidoissa, on varmaa, että moni aikuinenkin potilas tulee liittäneeksi lapsuusmuistoihinsa seksuaalisia seikkoja, jotka eivät ole sisältyneet alkuperäisiin elämyksiin.
Terapeutti saattaa siis tietämättään johdatella eli suggeroida potilasta sekoittamaan epäselviin lapsuusmuistoihinsa sävyjä, jotka eivät olleet tunnusomaisia alkuperäisille elämyksille. Huomio koskee luonnollisesti terapeutin kaikkia uskomuksia, ei vain käsityksiä seksuaalisuudesta.
Toisaalta on selvää, että kaikki potilaan sanomiset tai tekemiset eivät johdu suggestiosta. Mutta yhtä ilmeistä on, että terapeuttisten menetelmien avulla ei pystytä osoittamaan, mitkä terapiassa esiin tulevat seikat johtuvat potilaan muistin palautumisesta ja mitkä terapeutin harrastamasta suggeroinnista.

Joskus on esitetty, että suggestion ongelma häviää, kunhan terapeutti vain tiedostaa, että hän saattaa suggeroida potilastaan. Vastaavia väitteitä voi kuitenkin esittää mikä tahansa humpuukihoito tai ideologia.
Suggestiokritiikki on pyritty ohittamaan myös vetoamalla psykoanalyysin kehittymiseen Freudin jälkeen. Tämä puolustus taas onnistuu vain, mikäli psykoanalyysin myöhemmällä kehittymisellä on jotakin merkitystä suggerointiongelmien kannalta. Ja se taas jää psykoanalyytikoiden osoitettavaksi; pelkkä Freudin hulluimpien spekulaatioiden hylkääminen ei riitä.
Psykoanalyysin alkuvaiheessa johdattelua koskeva kritiikki pystyttiin helposti ohittamaan, sillä psykologiset tutkimusmenetelmät olivat tuolloin huomattavasti alkeellisempia. Tilanne on kuitenkin muuttunut: suggestiosta ja valemuistoista on tehty kokeellista tutkimusta jo vuosikymmeniä.
On yllättävää, miten pitkään Freud seuraajineen on saanut johtaa psykologiaa ja psykiatriaa harhaan – aiheuttaen samalla monille analysoitaville ja heidän omaisilleen tarpeetonta kärsimystä.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Homorakkaus ja lisääntymispsykologia

Törmäsin sattumalta vanhaan Yliopisto –lehteen 3/2004, jossa Jukka Hankamäki kritisoi aiemmassa lehdessä ollutta, seuraavaa lausuntoani: ”Rakastuminen ja parinmuodostus kuuluvat ihmislajin myötäsyntyiseen lisääntymispsykologiaan. Se, että myös homoseksuaalit rakastuvat ja muodostavat pareja, on mielestäni lisätodiste em. asian puolesta.” Olen edelleen tätä mieltä.

Hankamäki ei kerro mikä väitteessä on pielessä, vaan hän kuittaa sen ristiriitaiseksi vulgaarinaturalismiksi. Ja naturalismin hän määrittelee ideologiaksi, joka on ”kehittyneen yhteiskuntatieteellisen ajattelun vihollinen numero yksi”. En ole yllättynyt, että Hankamäki ei perustele väitteitään, vaan pikemminkin yrittää nimittelyillään ja poliittisilla syytöksillään katkaista keskusteluyhteyden.

Lisääntymispsykologian ja homorakkauden yhteydessä ei nimittäin ole mitään ristiriitaista. Erillistä selitystä kaipaa ainoastaan homorakkauden kohde, ei se että homot ylipäätään rakastuvat ja pariutuvat (eivätkä muodosta esim. viisikkoja tms.). Aivan vastaavaan tapaan siinä ei ole mitään ristiriitaista, että lesbolla on kohtu. Sekin on luonnonvalinnan ylläpitämä, lisääntymiseen tähtäävä sopeutuma.

tiistai 23. kesäkuuta 2009

Evoluutioteoria ja eriarvoisuus

Tarjosin Tieteessä tapahtuu –lehdelle seuraavaa vastinetta Pekka Wahlstedtin kirjoitukseen. Sitä ei julkaistu, mutta lehdessä oli sen sijaan Miikka Tallavaaran samansuuntainen kirjoitus, johon Wahlstedt samassa lehdessä myös vastasi (Tieteessä tapahtuu 4-5/2009). Ensimmäisenä julkaisematon kirjoitukseni, jonka jälkeen kommentoin lyhyesti Wahlstedtin vastinetta.



Evoluutioteorian soveltaminen ei ole yhteydessä eriarvoisuuteen

Osmo Tammisalo

Pekka Wahlstedt sortui kirja-arviossaan turhanaikaiseen ja 70-lukulaiseen biologialla pelotteluun (Tieteessä tapahtuu 3/2009). Evolutiivinen näkökulma ei kuitenkaan johda taloudelliseen sortoon tai eriarvoisuuteen.

Pekka Wahlstedt päättää kirja-arvionsa seuraavasti: ”Jos evoluutioteoria saa ylivallan ihmistieteissä ja sen käytännön sovelluksissa, se päätyy pönkittämään nykyistä kaiken arvioimista talouden kielellä ja ehdoilla sekä ylläpitämään tähän liittyvää eriarvoisuutta ja sortoa.”

On kummallista, miten tämä 70-lukulainen ja käyttäytymistieteitä haitannut biologien poliittinen mustamaalaaminen ei näytä koskaan loppuvan. Evoluutioon nojaava ihmistutkimus on uutterasti antanut selityksiä sille, miksi toisinaan autamme tuntemattomia, miksi olemme empaattisia tai miksi meille on kehittynyt reiluudentunne. Mutta nämä selitykset eivät mitenkään liity kaiken arvioimiseen talouden ehdoilla. Osa evolutionisteista taas tutkii kykyjämme sotimiseen, kateuteen, mustasukkaisuuteen ja sukulaisten itsekkääseen suosimiseen. Näidenkään selittämisessä ei ole mitään sellaista, joka johtaisi talouden ylivaltaan.

Selitykset moraalisille ja muille ominaisuuksillemme liittyvät luonnollisesti siihen, että kyseisillä piirteillä varustetut esivanhempamme ovat jättäneet suhteessa muita enemmän jälkeläisiä. Heidän käyttäytymisensä on siis tuonut heidän geeneilleen suuremmat markkinaosuudet. Mutta olipa tämänkaltainen selitys oikea tai väärä, tai olivatpa vertauskuvat osuvia tai väkinäisiä, asialla ei ole mitään tekemistä taloudellisen sorron tai eriarvoisuuden kanssa. Ihmisten huono kohtelu tai yritystalouden ylivalta eivät tarvitse tieteellisiä teorioita, eivätkä tieteelliset teoriat kerro, millä perusteilla meidän tulisi arvioida käyttäytymistämme.

Wahlstedt voisikin tarkentaa, minkälainen on se mekanismi, jolla vaikkapa myötätunnolle tai reiluudentunteelle annettu evolutiivinen selitys pönkittää sortoa ja eriarvoisuutta. Hänen väitteensä nimittäin kuulostaa melkein samalta kuin jonkin taudin lääketieteellinen selitys edistäisi ihmisten sairastumista kyseiseen tautiin.

- - - - - - - -


Vastineessaan Wahlstedt pitää kiinni evoluutioteoriaa ja taloudellista eriarvoisuutta koskevista väitteistään. Hän kuitenkin aavistuksen pehmentää ensimmäistä lausuntoaan, muttei edelleenkään perustele sitä:

Jos yhteiskuntaa katsoo evoluutioteorian linssien läpi, se näyttäytyy a priori kilpailevana ja hyötyajatteluun sidottuna, ja näin sitä on helppo käyttää pönkittämään eriarvoisuutta ja sortoa.


Mitä tuohon voi enää sanoa? Evoluutioteoria ei todellakaan ole syypää, jos yhteiskunnat näyttäytyvät kilpailevina ja hyötyajatteluun sidottuina. Ja vaikka yhteiskunnat sellaisina näyttäytyisivätkin, silläkään ei voi perustellusti – tai edes helposti – puolustaa eriarvoisuutta.

Wahlstedt myös valittelee, että evoluutiota käsittelevät kirjat ovat ”niin täynnä taloudellisia termejä ja vertauksia, että usein kokee lukevansa taloustieteellistä teosta.” Wahlstedtin huomio evoluutioteorian läheisyydestä taloudelliseen ajatteluun on oikeansuuntainen, mutta hän ei näytä kykenevältä ymmärtämään, miksi näin on. Miksi siis evolutionistit käyttävät taloustermejä? Evoluutioteoriassa (kuten taloustieteessäkin) puhutaan hyödystä paljon sen takia, että luonnonvalinta punnitsee juuri hyötyjä ja haittoja. Ja kuten Wahlstedt epäilemättä tietää, luonnonvalinta on ainoa mekanismi, joka voi tuottaa (vaikkapa näköaistin tai rakastumisen kaltaisia) monimutkaisia sopeutumia. Vai onko hänellä kenties tarjota jokin muu mekanismi?

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Dawkinsin vetämät keskustelut Youtubessa

Richard Dawkins haastattelee Steven Pinkeriä. Keskustelussa oikaistaan muutamia sitkeitä harhakäsityksiä.

http://www.youtube.com/watch?v=yIMReUsxTt4

Dawkins haastattelee Daniel C. Dennettiä:

http://www.youtube.com/watch?v=5lfTPTFN94o

Molemmat ovat katsomisen arvoisia, paikoin hauskojakin.

perjantai 29. toukokuuta 2009

Väkivalta ja yhteiskunnallinen kilpailu

Myös Hannu Lauerma (HS 25.5.2009) korjaa edellisessä blogi-merkinnässäni mainittua Pekka Wahlstedtin kirjoitusta. Wahlstedthan väitti, että väkivalta olisi lisääntynyt ”yhtä matkaa kovan yhteiskunnallisen kilpailun kanssa.” Lauerma kirjoittaa:

En tunne tällaista yhteyttä, koska esimerkiksi monina aiempina 1900-luvun vuosikymmeninä henkirikoskuolleisuus on ollut Suomessa moninkertainen 1990-lukuun ja 2000-lukuun verrattuna, absoluuttisesti köyhien määrä moninkertainen, ja rangaistukset, viranomaistoimet ja kasvatus väkivaltaisempia, aikanaan osin jopa raakoja.


Ehdottomasti eri mieltä Lauerma on Wahlstedtin kanssa siitä, missä määrin pahuuden biologian tunteminen innostaa muuttamaan maailmaa. Lauerma jatkaa:

Juuri aggression tunteiden ja väkivallan eri muotojen biologian ymmärtäminen voi olla lopulta avuksi koulutuksen, kasvatuksen, psykoterapian, sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan suunnittelussa ja yksilöllisen käyttäytymisen muokkaamisessa.

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Luonnonvalinnan periaate

Pekka Wahlstedt kirjoittaa Helsingin Sanomien Kulttuurisivuilla 12.5.2009, että Jokelan koulusurmaaja ylisti ”luonnonvalinnan periaatetta, jonka mukaan heikkojen on väistyttävä vahvojen tieltä”.

Luonnonvalinnan periaate ei kuitenkaan ole heikkojen väistymistä. Jos se olisi, ihmisenkaltaista haurasta ja heiveröistä olentoa tuskin olisi kehittynyt. Toisinaan luonnonvalinta toki saattaa suosia voimakkaampia heikompien kustannuksella, mutta usein valinta suosii aivan toisenlaisia yksilöitä: esimerkiksi ovelimpia, arimpia tai parhaita naamioitujia. Ihmisellä luonnonvalinta on selvästi suosinut moraalisia ja älykkäitä yksilöitä. Parempi kuvaus luonnonvalinnasta onkin ympäristöön sopivimpien eloonjääminen ja lisääntyminen, ei vahvimpien.

Toki ”vahva” voitaisiin yrittää määritellä siten, että luonnonvalinnan suosima yksilö on vahva. Mutta tällöin Wahlstedtin määritelmästä tulisi turha kehäpäätelmä. Yhtä kaikki, on yllättävää, miten Wahlstedt näyttää haluavan – ilmeisesti moraaliposeeraamisen motivoimana – lietsoa tällaista biologiapelkoa. (Tai sitten hän vain oli ilmaisussaan epäselvä ja oikeasti tarkoittaakin, että Jokelan surmaaja ymmärsi luonnonvalinnan periaatteen väärin. Mene ja tiedä.)

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Evolutiivinen lähestymistapa ja sosiaalitieteet

Minulta on muutaman kerran kysytty, mitä ihmeellistä siinä evolutiivisessa lähestymistavassa oikein on. Yleensä vastaan, että se on tuonut kymmenittäin testattavia hypoteeseja ja ennusteita sekä suoria löydöksiä, jotka ovat perinteiseltä psykologialta tai sosiologialta jääneet huomaamatta. (Jatkossa yritän parantaa tapani ja tuoda blogille enemmän juuri näitä ihmisluontoa koskevia havaintoja turhanaikaisen tieteenfilosofoinnin sijaan.)

Toinen ja monessa mielessä merkittävämpi hyöty evolutiivisesta näkökulmasta on sen kyky yhdistää muutoin hajanaisia ihmistieteitä saman tieteellisen kattoteorian alaisuuteen. Ymmärrän syyt, miksi ihmistieteet ovat olleet niin levällään, mutta asian ei tarvitsisi olla näin kehnolla tolalla. Yhteiskuntatieteet ja humanistiset tieteet eivät nähdäkseni ole hoitaneet leivisköitään kovin hyvin.

Liian moni empiirinen, vaikkapa yhteisöjen välisellä vertailulla selvitettävä kysymys on muuttunut teoreettiseksi taisteluksi siitä, millaisia tieteellisten menetelmien pitää olla tai siitä, mikä on kerätyn datan ”merkitys”. Ja monesti se, minkä olisi pitänyt olla tuotteliasta ja kiinnostavaa ajatustenvaihtoa, on ollut hyödytöntä kiistaa poliittisesta korrektiudesta ja ylipäätään evoluution soveltamisesta ihmistutkimuksessa.

Tähän liittyvä, toinen ”ongelma” sosiaalitieteissä tuli mainiosti esiin eilisen Helsingin Sanomissa. Sosiaalitutkimuksen menetelmien professori Pertti Töttö muistuttaa, että pätevin tapa selvittää syiden ja seurausten suhdetta on satunnaistettu kokeellinen tutkimus. Mutta kuten ihmisten ja ihmisyhteisöjen kohdalla on selvää, se ei läheskään aina ole mahdollista. Niinpä on turvauduttava korvikkeisiin, joiden todistusvoima on jonkin verran heikompi kuin satunnaistetuilla kokeilla (esim. juuri kulttuurien välinen vertailu). Tötön mukaan ”vain äärimmäisessä hädässä” tulisi turvautua sellaisiin tutkimusasetelmiin, joilta todistusvoima puuttuu kokonaan. Töttö jatkaa:

Sosiaalitieteet ovat valitettavasti tehneet hätätilasta hyveen. Niissä patenttiratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan tuntuu olevan asianosaisten vapaamuotoinen haastattelu. Tutkijoista on tullut eräänlaisia talk show -emäntiä, jotka välittävät lukijalle toinen toistaan elävämpiä tarinoita. Jouduin jokin aika sitten arvioimaan tutkimuksen, jossa joukolta ihmisiä kyseltiin, vaikuttaako X siihen mihin sen oletettiin vaikuttavan. Ihmiset vakuuttivat monisanaisesti, että totta kai X vaikuttaa. Ja kovasti vaikuttaakin.
Tarinat olivat niin koskettavia, että tutkija uskoi vilpittömästi osoittaneensa, että X todella vaikuttaa. Mutta X:n vaikutus on toki aivan eri asia kuin joidenkin ihmisten käsitys X:n vaikutuksesta. Varsinkin kun nuo ihmiset sattuivat olemaan X-toimijat ry:n jäseniä, joiden leipä on kiinni siitä, että X:n vaikutuksiin uskotaan.

(Olisi kiinnostavaa tietää, mikä tuo X on, vaikka jo häveliäisyyssyistä se kannattanee jättää omaan arvoonsa.)

Toisaalta kuten Darwinin juhlavuoteen sopii, ja kuten Töttö oppeineen osoittaa, siellä täällä sosiaalitieteissäkin näkyy merkkejä jäiden lähdöstä. Ja yhä useammin esimerkkejä alkaa löytyä humanistisiltakin aloilta (esim. Risto Pitkäsen artikkeli esteettisistä mieltymyksistä). Tiedon yhtenäisyyden (ks. E. O. Wilsonin Konsilienssi) puolestapuhujia soisi vain löytyvän enemmän ja laajemmalla rintamalla.